Pääministeri Juha Sipilän hallitusohjelmassa ”harmaata taloutta torjutaan aktiivisesti”. Hallitus ei kuitenkaan ole kertonut, millaisiin hankkeisiin torjuntatyö perustuu.
Se on erikoista, sillä vuodesta 1996 lähtien harmaata taloutta on torjuttu hallituksen vahvistamin ohjelmin. Vuoden 2015 lopussa päättyvä kuudes torjuntaohjelma kattoi 22 hanketta, joiden tavoitteena oli napata 300 – 400 miljoonaa euroa pois veronkierrosta. No, yritykseksi jäi.
Mutta yrittänyttä ei laiteta. Astetta vakavampi ongelma on nimittäin se, että ei edes yritetä. Tätä kirjoitettaessa uuden ohjelman valmistelusta ei ole tietoa, ja alan toimijoiden piirissä ennakoidaan koko ohjelmallisen torjuntatyön loppua. Hallituksen piiristä tätä aprikointia ei ole torjuttu.
Hallituksen käsityksen mukaan harmaan talouden torjunta syö sitä yrittämisen eetosta, jonka varaan hallitus strategiansa rakentanut.
Toivottavasti tämä ei kuitenkaan ole viimeinen sana.
Sisällöstä riippumatta hallituksen vahvistamalla ohjelmalla kun on aina se hyvä ominaisuus, että se tekee hallituksen tavoitteet läpinäkyviksi. Ohjelma myös täsmentää valmistelun aikataulun tavalla, joka tekee opposition tietoiseksi siitä, mitä tuleman pitää. Näin sen hyvin toimivassa demokratiassa pitäisi mennä.
Mutta siinä tapauksessa, että mitään yleisöjulkista torjuntaohjelmaa ei enää tule, hallituksen tavoitteilla voi vain spekuloida. Läpinäkyviksi ja julkisen poliittisen arvioinnin kohteeksi tulevat vain ne esitykset, jotka hallitus suvaitsee tuoda eduskuntaan. Näin sen demokratiassa ei pitäisi mennä.
Toistaiseksi eduskunnalle on luvattu vain kaksi esitystä. Valtiovarainministeriössä (VM) on valmisteltu esitys aktiivisesta katumisesta (VM062: 00/2015). Lisäksi VM on luvannut valmistella esityksen, joka oikeuttaisi myös suomalaiset rekisteröimään pörssiyhtiöomistuksensa ns. hallintarekisteriin (nominee register).
Molemmat hankkeet ovat erinomaisen ongelmallisia.
Aktiivista katumista koskevan lakiesityksen tavoite on saada luonnolliset henkilöt ja kuolinpesät ilmoittamaan ulkomaille kätketyt varat ja niistä saadut tulot Suomeen. Näin ”katuvat” tahot vapautetaan rikosoikeudellisesta vastuusta, eikä rikostutkintaa käynnistetä.
Lakiesityksen mukaan katumismahdollisuus edistäisi veronkierron ja veropaon torjuntaa, ja – mikä hienointa – ilman verovalvonnan tehostamisen edellyttämiä hallinnollisia kustannuksia. Kirjallisuuden mukaan vaikutus on kuitenkin päinvastainen, jos todellista kiinnijäämisriskiä ei synny.
Ensin olisi siis luotava aito kiinnijäämisen riski.
Näin on tehty Ruotsissa, jossa salattuja tulo- ja varallisuuseriä etsii yli 200 ammattilaisen joukko, laajoin tiedonsaantioikeuksin. Näin syntynyt aito kiinnijäämisriski on myötävaikuttanut siihen, että Ruotsissa aktiivinen katuminen on tuottanut valtion kassaan jo noin 200 miljoonaa euroa.
Suomessa vastaavaa työtä tekee noin 15 ihmistä, eikä aitoa kiinni jäämisen riskiä siten ole. Epäsuorasti tämä tunnustetaan myös lakiesityksessä, jonka säästövaikutukseksi on arvioitu vain 1- 10 miljoonaa euroa. Sen tavoitteen saavuttamiseksi riittää, että yksi tai kaksi kätkijää palauttaa rahansa Suomeen.
Tarvitaanko sitä varten oma, yhdenvertaisuuden kannalta ongelmallinen ja kansalaisten oikeudentajuun huonosti sopiva armahduslaki? Tätä kysymystä pohtiessa on myös hyvä muistaa, että armahtamisen myötä menetetään mahdollisuus selvittää rikostutkinnassa ne keinot, joita tulojen kätkemisessä on käytetty.
Syksyllä tulee myös ratkaistavaksi kysymys omistamisen julkisuudesta.
Valtiovarainministeriö lupaa tiedotteessaan (2.10.2015) valmistella eduskunnalle esityksen hallintarekisterin laajentamisesta suomalaisiin siten, että jatkossa suomalaisenkin omistajan nimen paikalla lukisi vain häntä edustavan pankin nimi.
Esityksen valmistelusta vastaava valtiovarainministeri Alexander Stubb ei näe lupauksessa mitään sisällöllisiä ongelmia. Kuten ei myöskään siinä, että esitys perustuu valmisteluun Finanssialan keskusliitossa. Jossakin toisessa maassa tällaista valmistelua kutsuttaisiin rakenteellisesti korruptoituneeksi valmisteluksi.
Mutta ei Stubb ole ainoa ministeri, jonka ymmärrys on koetuksella. Kaikki kolmen ässän avainministerit ovat ”Suomen linjan” mukaisesti lupailleet entistä julkisempaa omistamista. He ovat myös väittäneet, että EU:n uusi arvopaperikeskusasetus velvoittaa laajentamaan hallintarekisteröinnin suomalaisiin.
Mutta mikä on totuus?
Luvattu esitys on ristiriidassa sen omistamisen rekisteröintiä koskevan kehitystyön kanssa, jonka vuonna 2008 alkanut finanssivetoinen lama on synnyttänyt. Tämän kehitystyön tavoitteena on varmistaa, että nimetön omistaminen ja siihen perustuva diilerivalta ei enää jatkossa maailmantaloutta horjuttaisi.
Vuoden 2014 syyskuussa G20-maat sopivat Australian Brisbanessa, että kaikki omistajatilit on jatkossa merkittävä edunsaajaomistajan (beneficial owner) nimiin, ja että haltijavelkakirjoista (bearer bond), joissa edunsaajaomistajan paikalla on jonkin bulvaanin nimi, luovutaan.
Jos rahanpesusta, veroparatiiseista ja laittomista rahavirroista ihan oikeasti halutaan irti, niin vaihtoehtoa suoralle omistamiselle ei ole. On totta, että tämä sana ei nopeasti lihaksi muutu, mutta sitä suuremman kunnioituksen ansaitsevat ne maat, kuten Norja, Tanska ja Belgia, jotka tälle tielle ovat jo lähteneet.
Ja niin Suomenkin pitäisi lähteä.
VM:n rahoitusmarkkinaosasto ja Finanssialan keskusliitto ovat kuitenkin toista mieltä. Arvopaperisäilytystä koskevan kilpailun lisäämisen nimissä ne ovat päättäneet, että suomalaisillakin pitää olla oikeus piilottaa omistuksensa hallintarekisteröityjen omistajaketjujen taakse, lähemmäksi veroparatiisitaloutta.
Ulkomaalaiset ja ulkomaalaisiksi laittomasti tekeytyneet ovat toki tähänkin asti voineet näin tehdä, toisin kuin mm. ulkoministeri Timo Soini on hiljattain antanut ymmärtää. Sen seurauksena Suomen valtio on menettänyt vuosittain 300 – 600 miljoonaa euroa veroja, ja jatkossa menettäisi vielä enemmän.
Esityslupauksen mukaan kattavien omistustietojen sijaan tulisi reaaliaikainen tirkistysreikä kunkin pörssiyhtiön kunkin hetkiseen omistamiseen – ilman historiatietoja, jotka kuitenkin ovat välttämättömiä kaikkien kuprujen, kuten veronkierron, rahanpesun ja sisäpiirikauppojen selvittämiseen.
On pakko kysyä, mihin tällä kaikella oikein tähdätään?
Jos tarkoituksena on näyttää kaapin paikka niille, joiden mielestä veronkierto pitäisi saada osaksi ns. kestävyysvajetta koskevaa keskustelua, niin poliittinen hinta harmaan talouden torjunnan alasajosta lankeaa Sipilän hallituksen maksettavaksi viimeistään seuraavissa vaaleissa.
Mutta tämän riskin Sipilän hallitus on selvästikin valmis ottamaan. Miksi? Ilmeisesti siksi, että hallituksen käsityksen mukaan harmaan talouden torjunta syö sitä yrittämisen eetosta, jonka varaan hallitus strategiansa rakentanut. Siinä strategiassa harmaan talouden torjunta rinnastetaan byrokratiaan.
Eikä suinkaan ensimmäistä kertaa. Mutta ensimmäistä kertaa 20 vuoteen rinnastus näyttää lyöneen läpi tavalla, joka uhkaa katkaista koko harmaan talouden ohjelmallisen torjuntatyön. En usko, että onnistuu. Veroeuroista on nyt sellainen pula, että Suomella ei ole siihen varaa. Eikä sisällöllisiä syitäkään.
Mitä sitten pitäisi tehdä?
Hallituksen pitäisi valmistella uusi, vuoden 2016 alusta voimaan astuva, harmaan talouden torjuntaohjelma, joka kattaisi veronumeron laajentamisen kuljetustoimintaan ja telakoille, muistilla varustettujen kassojen käyttöönoton yksityisillä palvelualoilla, ketjuvastuu pitkissä alihankintaketjuissa, ja paljon, paljon muuta.
Tästä velvollisuudesta hallitus ei mielestäni voi kieltäytyä. Veronkierron ja aggressiivisen verosuunnittelun aiheuttaman verovajeen kokoa ei tarkkaan tunneta. Mutta parhaiden arvioiden mukaan se lienee 5 – 7 miljardin haarukassa. Jos tämä ei ole hallitusta koskettava ongelma, niin mikä sitten on?
Se, että harmaasta pääomatulosta on tullut valtiovallan erityisen suojelun kohde, on pyllistys palkansaajille ja kuluttajille, jotka maksavat lopulta lisäveroina myös ne verot, joita pääomatuloista ei makseta. Ensi keväänä suomalaisten pörssiyhtiöiden odotetaan maksavan kaikkien aikojen suurimmat osingot.
Mihin siis katosi harmaa talous?
Ei minnekään. Hallitus ei vain halua puhua siitä, ei ainakaan vielä.
uutiskirje 