Valentin Vaalan ohjaamalla, nautittavasti ajan patinoimalla melodraamalla Jossain on railo (1949) on selkeän symbolinen nimi. Se myös tarkoittaa, ettei järven jäällä oleva railo ole uhka ainakaan reessä matkaa taittaville Anttilan emännälle (Ansa Ikonen) ja tuomari Thorenille (Santeri Karilo).
Tuomari saapuu virka-asioissa Niementaustan kartanoon. Sen asiat ovat retuperällä, kiitos maailmalla suvun rahoja tuhlaavan hulttion taiteilijapojan (Ekke Hämäläinen). Hänen ja Anttilan perillisen nuoruuden avioliitto on kaatunut omaan mahdottomuuteensa.
Alkuperäisidea on Juhani Tervapään eli Hella Wuolijoen. Tematiikka onkin paljolti odotusten mukainen, ollaan lähellä Niskavuori-draamojen maailmaa. Tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkuun.
Aikakauden tapakulttuurista ja sosiaalisesta nokkimisjärjestyksestä elokuva antaa wuolijokimaisen terävän kuvan. Myös henkilöhahmoissa on särmää, joissakin myös kohtuullisen teatraalista kutinaa. Vaalan ja kuvaaja Eino Heinon käsikirjoitus painottuu päähenkilöiden suhteeseen. Siihen muotoutuu jykevä romanttis-eroottinen lataus ”vanhan kunnon kotimaisen” hengessä.
Ansa Ikonen tekee hienon roolityön voimakkaana ja herkästi kokevana naisena, jota miessuhteissa testataan kovalla kädellä. Päätösminuutit kiteyttävät osuvasti draaman keskiössä olevan patriarkaalisen vallan. Lopetus on valmistusajankohdan mittapuun mukaan aika radikaali.
Jossain on railo. TV1 perjantaina klo 13.10
uutiskirje 
