Tällaisia kysymyksiä minussa on herännyt, kun luin kaksi kirjaa Eugene de Kockista, joka tuomittiin 20 vuotta sitten kaksinkertaiseen elinkautiseen apartheidin aikana tekemistään murhista ja sieppauksista. Hän oli muun muassa julmuudestaan tunnettujen Koevoet-poliisivoimien johtaja Namibiassa 1980-luvun alussa.
De Kock, joka tunnettiin nimellä ”Prime Evil” (pahin kaikista) vapautui turvakotiarestiin tammikuussa. Vapautuminen on ollut vaikea poliittinen kysymys Etelä-Afrikassa. Hänen tapauksestaan kirjoitettiin paljon jo silloin, kun sitä käsiteltiin arkkipiispa Desmond Tutun johtamassa totuuskomissiossa ja sittemmin oikeusistuimissa.
Aivan äsken ilmestyi kirja nimeltä Eugene de Kock. Assassin for the State. Sen tekijä Anemari Jansen on valkoinen afrikaaneri.
De Kock oli älykäs ja taitava, säälimätön ja kova.
Kymmenen vuotta sitten Pumla Gobodo-Madikizela kirjoitti kirjan A Human Being Died that Night. Tapasin hänet äskettäin Suomessa Suomi-Etelä-Afrikka-seuran 25-vuotisseminaarin yhteydessä. Hän on psykologi ja vieraileva professori Uppsalan Pohjoismaisessa Afrikka-Instituutissa.
Viehättävä henkilönä
Kumpikin nainen, musta ja valkoinen, ilmaisevat sympatiaansa de Kockia kohtaan samalla kun toteavat hänen tekonsa kauhistuttaviksi. De Kock on ilmeisen viehättävä henkilönä, vaikka hyvin asiallinen eikä mikään huumorimies.
Jansen kertoo varsin laajasti myös de Kockin ystävyydestä Kansan Uutisiinkin kirjoittaneen suomalaisen Katia Airolan kanssa. Läpeensä vasemmistolainen Katia rakastui Eugeneen totuuskomission kuulemisten aikana jo yli vuosikymmen sitten ja kävi häntä tapaamassa koko vankeuden ajan. Jansen kertoo Eugenen ja Katian kiistelleen vilkkaasti Kiinan Afrikka-politiikan vaikutuksista.
Uskonnollinen tausta
De Kock tunnusti kaikki tekonsa yksityiskohtaisesti, myönsi ne pahoiksi, pyysi anteeksi, tapasi uhrien omaisia ja sai muutamilta anteeksiannonkin.
Molemmat kirjailijat kuvaavat de Kockin taustan erittäin tiukan uskonnolliseksi, kovan miehisen kurin alaiseksi, valkoisen herruuden läpitunkemaksi ja kommunismin vastaiseksi.
Sellainen on tiukka buuriyhteisö. Vapaustaistelijat Namibian Swapossa ja Etelä-Afrikan ANC:ssä olivat yksinkertaisesti terroristeja, jotka Neuvostoliiton käskystä yrittivät tuhota Etelä-Afrikan laillisen järjestyksen, kuten olivat tehneet jo Kongossa ja Zimbabwessakin. Kaikki keinot terrorismin torjumiseksi piti käyttää. Niihin oli saatavissa miltei rajaton määrä rahaa.
De Kock oli älykäs ja taitava, säälimätön ja kova. Hän tappoi naapurimaihin paenneita aktivisteja koteihinsa perheineen, jopa itse asioihin liittymättömiä, jotta nämä eivät kertoisi näkemästään. Hän sai valtionjohdolta kiitosta ja korkeita kunniamerkkejä. Sitten hän jäi hävinneelle puolelle.
Pettyi omiinsa
Eugene de Kockin pettymys ei kuitenkaan suuntautunut voittajiin, jotka sitten eivät oikeasti kommunisteja olleetkaan, vaan omiin johtajiin, ennen kaikkea presidentti F.W. de Klerkiin sekä poliisin ja armeijan johtoon. Nämä nimittäin eivät myöntäneet osallisuuttaan de Kockin operaatioihin, vaan sysäsivät vastuun yksinomaan syntipukiksi valitun niskoille. Tarpeelliselta osin he myönsivät totuuskomissiolle rikoksia, joista sitten saivat armahduksen.
Myös kentällä olleet rikostoverit luikertelivat vastuusta ja de Kock jäi yksin virumaan vankilaan apartheidin hirmutekojen symbolina.
Jos Etelä-Afrikan valkoisten terroria verrataan aseveljemme Natsi-Saksan tekoihin, ero on siitä, että natsit pitivät tappamistaan paitsi oikeutettuna myös laillisena. Kysehän ei ollut ihmisistä vaan juutalaisista. Etelä-Afrikan valkoiset taas pyrkivät peittelemään tekojaan ja tiesivät ne laittomiksi.
Rotusorron perintö
Rotusortoajan perintö lepää edelleen raskaana Etelä-Afrikassa ja Namibiassa. Ihonväri on yhä identiteetin perusta ja epäluulot eriväristen välillä suuria. Joskus näyttää siltä, kuin mitään kiinnostavampaa yleistä keskustelunaihetta ei olisikaan ja mielipiteiden kirjo on suuri.
Osalle valkoisista de Kock on ollut heidän asiallaan. Monet mustat haluaisivat päästä valkoisista kokonaan eroon. Suurin osa kuitenkin yrittää löytää todellisen yhteistunteen sateenkaarivaltion puitteissa. De Kock -keskustelu on osa tätä prosessia.
Gobodo-Madikizelan mielestä tämän hetken ongelmista suurimpia on väkivaltainen kulttuuri, jossa apartheidin päättymisen jälkeen syntyneet nuoret jatkavat apartheidin aikaisia käyttäytymistapoja ja siirtävät niitä edelleen.
Toinen on valtaapitävien korruptio, joka on valunut alemmas kaikille tasoille. Kehitysprojektit eivät tuo kehitystä, jos ja kun projektin osanottajat ottavat projektirahat ja jakavat ne keskenään, sanoi professori Gobodo-Madikizela.
Usko yleviin tavoitteisiin
Itse selittäisin Eugene de Kockia yksinkertaisesti sillä, että hän uskoi mielestään ylevien ja itsestään selvien tavoitteiden pyhittävän kaikki keinot. Tämä ei ole millään tavoin erikoinen ajattelutapa, vaan hyvin yleinen myös tämän päivän Suomessa, ja on ollut sitä kautta aikojen.
Kaikissa sodissa, myös omissamme, esiintyneet hirmuteot ovat useimmiten tehneet ihan tavalliset ihmiset. Eihän julmia vanginvartijoita, tappajia ja kiduttajia muuten olisi niin helppo löytää. Lauri Törniä ihaillaan avoimesti.
Oikeus vihaan tuntuu löytyvän erittäin helposti, kun luetaan tämän päivän lehtiä ja netin keskustelupalstoja. Vihan aiheena on kommunismin sijaan islam ja Neuvostoliiton sijaan Venäjä ja kohteena pakolaiset. Vihapuheesta on vain pieni askel vihatekoihin, jos puheelle löytyy laajemmin vastakaikua.
Ymmärrys, jopa rakkaus, tehotappaja Eugene de Kockiin on syntynyt siitä, että hän on kyennyt osoittamaan häneen tutustuneille olevansa periaatteessa samanlainen tunteva ihminen kuin muutkin. Anteeksianto on aina mahdollista.
Juttua päivitetty 2.11. kello 12.52.
uutiskirje 