Elokuun puolessa välissä julkistettiin kansalaisaloite, joka ajaa peruskouluihin kaikille lapsille yhteistä, samansisältöistä katsomusainetta nykyisen oman uskonnon opetuksen tilalle.
Nykyinen tapa opettaa katsomusaineita erottelee ja eriarvoistaa. Lähtökohtaisesti lapset osallistuvat perheensä kirkkokunnan mukaiseen uskonnonopetukseen. Vuodesta 1985 lähtien on ollut valittavissa myös uskonnoton vaihtoehto, elämänkatsomustieto.
Oman uskonnon käsitteessä ja sitä määrittävissä laeissa on huomattavia ristiriitaisuuksia. Yhä useammissa perheissä isä ja äiti kuuluvat eri uskonnollisiin yhteisöihin. Mikä on tällaisessa tapauksessa uskonto, jonka opetukseen lapsen tulee koulussa osallistua?
Suomi on ainoa Pohjoismaa, jossa ei ole yhteistä katsomusopetusta.
Luterilaisen kirkon jäsenillä ei ole mahdollista valita elämänkatsomustietoa. Laki on laadittu myös niin, että luterilaiseen opetukseen voivat osallistua kaikki. Luterilainen lapsi joudutaan erottamaan kirkosta, jos perhe haluaa hänet elämänkatsomustiedon tunneille.
Perhe joutuu lapsen kouluun tullessa käytännössä ilmoittamaan kirkollisen tai uskonnollisen sitoutumisensa. Tällaisen asian tulisi saada olla yksityisasia.
Katsomusaine olisi parhaimmillaan oppitunti, jossa lapset voisivat yhdessä pohtia elämää, kuolemaa, kansalaisuutta ja maailmankansalaisuutta, ihmisen oikeuksia ja velvollisuuksia sekä mahdollisuuksia vaikuttaa asioihin. Perustiedot kaikista katsomuksista ja tavoista ajatella on hyvä oppia. Mitään näistä ei opeteta muita parempana – on lukuisia tapoja elää hyvä elämä. Moraali voi olla kaikilla sama, olkoon katsomus mikä hyvänsä.
Aika ajoin keskustellaan lakien muuttamisesta elämänkatsomustiedon opiskelun mahdollistamisesta kaikille. Tämä ei ratkaise koulujen katsomusaineiden opettamisen ongelmaa. Päinvastoin vastakkainasettelu uskonnollisten ja ei-uskonnollisten välillä kärjistyy entisestään.
Pienten koulujen ja maaseudun problematiikka ei muutu. Niillä ei yksinkertaisesti ole varaa tai tuntiresursseja järjestää usean eri katsomuksen opetusta. Jo nykyisin kirkosta eronneita perheitä kehotetaan, jopa painostetaan valitsemaan valtauskonto resurssien säästämiseksi ja opetuksen järjestämisen yksinkertaistamiseksi.
Elämänkatsomustiedon opiskeluun oikeutettuja oppilaita on 10 prosenttia peruskoululaisista, mutta et-opiskeluun osallistuu noin puolet oikeutetuista. Tämä selittyy monella syyllä. Opetusta ei joko järjestetä, siihen osallistuminen on hankalaa tai lapset eivät yksinkertaisesti halua erottua joukosta menemällä eri katsomustunneille kuin kaverit.
Yhteisen opetuksen toteuttaminen on ainoa järkevä vaihtoehto. Uutta oppiainetta kannattaa lähteä rakentamaan”puhtaalta pöydältä”, ettei mikään nykyinen oppiaine tai katsomus voi sanoa olleensa alusta asti tai aiemmin enemmän oikeassa kuin muut. Kyse on periaatteellisesta päätöksestä, samansisältöisestä yleissivistävästä opetuksesta kaikille.
Ongelmallista kansalaisaloitteessa on, ettei kenellekään voi luvata tai kuvailla tarkkaan, mitä uuden oppiaineen opetussuunnitelma sisältää. Sen päättää aikanaan Opetushallitus. Opetussuunnitelman laatimiseen on käytettävä riittävästi aikaa ja sen laatimiseen tulee osallistua laaja työryhmä.
Suomi on ainoa Pohjoismaa, jossa ei ole yhteistä katsomusopetusta. Muiden Pohjoismaiden opetuksesta ja siihen siirtymisen ongelmista on jo paljon tietoa. Voimme näistä kokemuksista oppia. Monet virheet ja sudenkuopat voi välttää investoimalla paljon aikaa ja vaivaa opetuksen sisällön suunnitteluun. Nyt laadittavissa, syksyllä 2016 voimaan tulevissa opetussuunnitelmissa, on katsomusaineiden osalta päästy pitkälle yhteisiin oppisisältöihin. Matka yhteiseen oppiaineeseen on jo alkanut.
Kampanjan aikana olemme tavanneet useita koulussa elämänkatsomustietoa opiskelleita nuoria. Yllättävän suuri osa heistä on kertonut toivoneensa elämänkatsomustiedon tunneille enemmän tietoa muista maailmankatsomuksista. Toivomme elämänkatsomustiedon ehdottomien puolestapuhujien kuulevan näitä nuoria. Erilaisia katsomuksia ei maailmasta voi sulkea pois.
Toinen esitetty huoli on, jääkö suomalainen kulttuurihistoria ja sen opetus liian vähälle, mikäli uskonnonopetus sellaisenaan poistuu. Maamme kulttuurihistoria ei liity pelkästään kirkkoihin, suomalaisuutta ja sen juuria opetetaan historiassa, kuvaamataiteissa, musiikissa, liikunnassa, kirjallisuuden ja suomen kielen tunneilla – liki kaikissa oppiaineissa.
Yhteistä katsomusopetusta on kokeiltu menestyksekkäästi useissa kouluissa ja sen laajentamista suunnitellaan. Eräs yhteisen opetuksen pioneereista on ollut Kulosaaren Yhteiskoulu. Tämän koulun yhteisistä opetusjärjestelyistä on tehty kolme eri kantelua, jokainen niistä on todettu perusteettomaksi. Enää ei voidakaan puhua Kulosaaren kokeilusta, vaan yhteinen opetus on pysyvä järjestely.
Ihmisoikeusvaltuuskunnan jäsen Esa Ylikoski otti 9.10. ilmestyneessä Opettaja-lehdessä kantaa koulujen katsomusopetukseen. Hän kirjoitti toivovansa, että koulujen henkilöstö voisi tulevaisuudessa keskittyä kaikille yhteiseen toimintaan. Hän liitti tämän tilanteeseen, jossa kouluissa uskonnollisten tilaisuuksien ajaksi on järjestettävä myös ei-uskonnollinen vaihtoehto.
Syvälle menevän oman uskonnon tutkimisen tulee tapahtua perheiden niin halutessa kirkoissa ja uskonnollisissa yhteisöissä.
Kirjoittaja on helsinkiläinen luokanopettaja.
uutiskirje 