Takaa kuulin nimeäni huudettavan. Käännyin ja ilahduin. Vanha hyvä ystäväni, sivistynyt humaani ja viehättävä nainen nuoruudestani oli tunnistanut minut väkijoukosta. Ei aikaakaan, kun kaksi 60–70-lukujen idealistia oli jo parantamassa maailmaa.
Mutta jotain olin muuttunut. Entistä säveltä ei enää löytynyt. Hän oli löytänyt uuden totuuden – ja minä olin kai jämähtänyt vanhaan poterooni.
Keskustelumme sivusi tietysti maahanmuuttajia ja pakolaisia. Kaava on tuttu kaikille:
”Eikö se olekin kauheata… siis mikä?… kun niitä on niin kauheasti, en uskalla enää yksin liikkua… onko tapahtunut jotain… onko sinulla huonoja kokemuksia niistä… no ei varsinaisesti, mutta kun ne ovat niin erilaisia, arvaamattomia… ja koko ajan tulee lisää…”
Suosittelin ystävälleni asioitten suhteuttamista kotoisten kauheuksiemme kirjoon: perheväkivaltaan, kiihkouskonnollisten yhteisöjen suvaitsemattomuuteen, sukupuoliseen hyväksikäyttöön, humalaisten tappeluihin, perhesurmiin, liikennegangsterismiin, ties mihin. Kyllä meilläkin osataan. Mikään ei auttanut. Tuttu perinneterrori tuntuu kuitenkin turvallisemmalta mahdolliseen uuteen verrattuna.
Myönsin ystävälleni, etten ole itsekään vapaa ennakkoasenteista. Mutta eikö yritys ymmärtää ja hyväksyä erilaisuutta, ja antaa tulijoille edes mahdollisuus, ole vähintäänkin kansalaisvelvollisuus? Eikä maasta- ja maahanmuutto ole mikään uusi asia. Sitähän ovat harrastaneet suomalaisetkin massoittain aikojen kuluessa. Osa on ollut lintsareita, juoppoja, pummeja, keinottelijoita, veropakolaisia, osa suuren ”suomalaisvankilan”, Tukholman Långholmenin, kanta-asiakkaita. Joitakin vuosikymmeniä sitten Ruotsissa tavattiinkin sanoa ”en finne igen” erilaisten rötöstelyjen paljastuttua.
Näistä huonon suomalaiskuvan mannekiineista huolimatta suurin osa on ollut ahkeria kunnollisia työntekijöitä. Kaikkea löytyy. Ajalla on vaan taipumus kullata ikävätkin muistot.
Eikä pakolaisten tulo Suomeen ole tykkäämisasia vaan realiteetti. Olennaista on, miten sitä hallitsemme. Kun turvattomuus, pelko ja nälkä tuhoavat elämisen edellytykset, rajat menettävät merkityksensä.
Kun ajat paranevat osa kotimaansa jättäneistä palaa takaisin. Osa muuttaa muihin maihin. Osa jää Suomeen. Aikuisilla kieltä taitamattomilla ensimmäisen polven muuttajilla on aina vaikeinta. Ydinasia heidän sopeutumisessaan on työllistyminen.
Lapset oppivat kielen ja kulttuurimme nopeasti. Miten heitä kohtelemme ratkaisee, minkälaisia kansalaisia heistä tulee: tätä yhteiskuntaa rakentavia, ahkeria,koulutettuja kunnon kansalaisia, vai katkeria ja syrjäytyneitä keplottelijoita.
uutiskirje 
