Ilmastopolitiikan yhteys turvallisuuspolitiikkaan on jäänyt ohueksi niin kansallisella kuin EU-tasollakin. Asevarustelua ei juuri käsitellä muillakaan ympäristöpolitiikan areenoilla. Viranomaiset korkeintaan huomioivat sotaharjoitusten ja sotilaslentojen aiheuttamaan melun puolustusvoimien toiminnassa.
Pentagonin ja Naton skenaarioissa ilmastonmuutos aiheuttaa poliittisia levottomuuksia ja aseellisia konflikteja ja pakolaisvirtoja. Näitä ennakoidaan lähinnä sotilaallisten strategioiden kehittämisen kannalta.
Ilmastonmuutoksen ja turvallisuuspolitiikan yhteydet vaikuttavat jo taustalla monissa alueellisissa kriiseissä. Syyrian sodan eräänä syynä on pidetty alueella vallinnutta kuivuutta, joka ajoi köyhää väestöä ahdinkoon.
Hävittämällä pilvipeite voitaisiin tuottaa pitkällisiä kuivia kausia satojen tuhoamiseksi.
Ilmastonmuutos aiheuttaa edetessään erityisesti kehitysmaissa tulvia, kuivuutta ja muita sään vaihteluita. Näitä muutoksia ei pystytä enää kokonaan estämään. Ne heikentävät satoja ja elämisen perusedellytyksiä ja siten nostavat ruuan ja energian hintoja.
Väkivaltaisia poliittisia kansannousuja, suuria määriä epätoivoisia siirtolaisia ja pahoja uusia epidemioita nähdään kiihtyvään tahtiin. Väestönkasvu Saharan etelänpuoleisessa Afrikassa pahentaa tilannetta.
Resurssisodat ovat jo sisältäneet luonnonvarojen haltuunoton lisäksi siviiliväestön tuhoamista. Luonnonvarojen, vesivarojen ja viljelyalueiden haltuunoton varmistamiseksi väestöä ei vain terrorisoida ja ajeta pois kotiseuduiltaan pakolaisiksi, vaan ryhdytään järjestelmällisesti tappamaan. Mitä vähemmän ihmisiä, sitä enemmän siirtyy luonnonvaroja jäljelle jääville.
Ilmastonmuutos, maaperän köyhtyminen, makean veden puute ja luonnon monimuotoisuuden hupeneminen alkavat esiintyä yhä
useammin turvallisuusriskien taustatekijänä jo ennen kuin itse luonnonjärjestelmien toimintakyky häiriintyy tai ne romahtavat.
Ilmastopolitiikan toteuttaminen voi myös johtaa tulevaisuudessa kansainvälisellä tasolla niin voimakkaisiin ristiriitoihin, että niitä ryhdytään ratkomaan aseellisin keinoin. Teollisuusmaat voivat katsoa, että sitova kansainvälinen tiukka säätely on välttämätöntä, mutta monet kehitysmaat eivät suostu näihin ehtoihin. Onkin mahdollista, että nämä maat saatetaan pakottaa aseellisella voimalla uhaten noudattamaan tavoitteita.
Tällöin voidaan puhua rauhaan pakottamisen ohella myös ilmastopolitiikkaan pakottamisesta.
Ilmastotutkija James Hansen ja monet ympäristöjärjestöt ovat esittäneet, että hiilen tuotanto pitäisi lopettaa ja jättää hiili maahan. Mikäli tämä olisi ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta välttämätön toimenpide, voisi syntyä tilanne, jossa fossiilisia luonnonvaroja omistavat maat pakotetaan aseellisesti jättämään nämä varat hyödyntämättä. Vapaaehtoisesti he sitä tuskin tekevät.
Aseellisia konflikteja saattaa syntyä, jos joudutaan ilmastopolitiikassa säätelemään keinotekoisesti koko ilmakehää. Tätäkin mahdollisuutta jo tutkitaan. Voitaisiinko ampua taivaalle nanopeilejä heijastamaan auringonvalo takaisin avaruuteen tai sumuttaa niin paljon rikkidioksidia ilmakehään, että lämpötilat maan pinnalla laskisivat?
Kuka saisi päättää ilmaston muokkaamisesta? Pystyisikö YK koskaan saamaan tarvittavaa päätöstä aikaan, ja lähtisikö joku suurvalta silloin yksipuolisiin toimiin muista välittämättä?
Ilmastoa voidaan muokata myös sotilaallisiin tarkoituksiin. Vihollisen alueelle voidaan saada aikaan pitkään jatkuvia sateita, jotka tuhoavat sadon ja aiheuttavat tulvia. Vastaavasti hävittämällä pilvipeite voitaisiin tuottaa pitkällisiä kuivia kausia satojen tuhoamiseksi tai maan kiertoradalle asetettavalla laserilla pyyhkiä laajoja maa-alueita ja polttaa niiltä pois kasvillisuus. Tuhka- ja rikkidioksidipilvillä voitaisiin pyrkiä aikaansaamaan pitkiä kylmiä kausia.
Ilmastonmuutosta sodankäynnin keinona rajoittaa kuitenkin se, että vaikutusten rajaaminen juuri haluttuun kohteeseen on vaikeaa. Näitä keinoja on jo Yhdysvaltojen asevoimien piirissä aika ajoin pohdittu.
Jotkut luonnonsuojelijat ovat pitäneet sotia, luonnonkatastrofeja ja epidemioita tervetulleina, koska ne vähentävät ihmisten määrää. He näkevät väestönkasvun ja siihen liittyvän luonnonvarojen kulutuksen vakavana elämää uhkaavana tekijänä. Ratkaisuksi esitetään ihmisten määrän oleellinen vähentäminen. Heidän kohdallaan termi ekofasisti on kuvaava, vaikka he esittäisivät mielipiteensä provokatorisessa mielessä.
Natsismin ideologiassa rotuopilla ja biolo-gialla oli keskeinen merkitys. Kansallissosialistisessa puolueessa ympäristönsuojelua ajavat henkilöt saivat saivat aikaan sen, että Saksa sääti vuonna 1935 luonnonsuojelu- ja eläinsuojelulait. Ne asettivat pitemmälle meneviä suojelutavoitteita kuin muiden maiden lainsäädäntö. Samoin perustettiin luonnonsuojelualueita, ja kehitettiin ekologisia tapoja hoitaa metsiä ja maataloutta.
Hitlerin Saksassa väestönkasvukin nähtiin ratkaisua vaativana poliittisena ongelmana. Kyse ei ollut väestönkasvusta, vaan siitä, että alempiarvoiset ja heikot rodut veivät elintilaa korkeimmilta roduilta. Tuhoamalla alempiarvoisia rotuja ja jalostamalla arjalaisia natsit halusivat nopeuttaa luonnonvalinnan prosessia ja saada lisää elintilaa niille, joille se heidän mukaansa jo biologisista syistä kuului.
Ekofasistisilla ajatuksilla on ympäristöpoliittisessa keskustelussa vähäinen merkitys, ja niihin on suhtauduttu lähinnä kauhistuneesti kummeksuen ja paheksuen. Toisaalta Greenpeacen vastustajat ovat yrittäneet leimata järjestön ekofasistiseksi radikaalien toimintatapojen takia.
Tällä hetkellä elintilaa hankitaan pääasiassa kaupallisin keinoin. Kiina ja Saudi-Arabia hankkivat viljelymaata vuokraamalla Afrikasta.
Mutta miten käy, jos luonnonvarat eivät millään riitä kaikille? Ihmisiä on yksinkertaisesti liikaa. Jo nyt ylikulutamme uusiutuvia luonnonvaroja ja tuhoamme luonnonjärjestelmiä.
Olisiko mahdollista, että ympäristökriisien edelleen kärjistyessä alettaisiin monissa maissa tuntea vetoa ekofasistisia ajatuksia kohtaan? Tai ainakin ryhdyttäisiin jälleen biologisin ja ekologisin perustein pohtimaan kenellä on oikeus elintilaan ja kenellä ei. Ja jopa kenet pitää ekologisista syistä tuhota.
Vuonna 1987 julkaistu Brundtlandin komitean Yhteinen tulevaisuutemme -mietintö käsitteli aseistariisuntaa osana kestävää kehitystä. Se näki asevarustelun ympäristön kannalta vaarallisena ja tuhoisana luonnonvarojen tuhlauksena. Tähän näkemykseen tulisi palata ja nostaa paljon nykyistä voimakkaammin turvallisuuskysymykset kestävän kehityksen politiikan areenalle.
Ydinaseet ovat edelleen saman suuruusluokan uhka ympäristölle kuin ilmastonmuutos. Erityisen pelottavia näkymiä ne avaavat yhdessä.
Kirjoittaja on emeritusprofessori ja ympäristöneuvos.
uutiskirje 
