Perussuomalaisten kansanedustajan Olli Immosen vihamielinen Facebook-viesti monikulttuurisuudesta synnytti laajan keskustelun, joka johti Unelma-mielenosoitukseen. Kansalaistorille kokoontui yli 15 000 ihmistä. Mielenosoituksen takana ei ollut puolue, mutta ei myöskään mikään yksittäinen kansalaisliike.
Uudenlainen liikehdintä on vallannut entistä enemmän tilaa puolueilta. Yksilöllisyyttä korostavassa ilmapiirissä – eräänlaisessa naulakkoyhteiskunnassa – kansalaiset tekevät omaehtoista politiikkaa, politisoivat asioita sosiaalisessa mediassa ja kokoavat samanmielisiä asioiden taakse.
Sosiaalisessa mediassa asiat ja ilmiöt syntyvät ja kuolevat nopeasti. Suurenkin joukon herättänyt asia saattaa kuihtua viikossa. Sosiaalisesta mediasta on kehkeytynyt politiikan teon paikka, josta puolueet ovat syrjässä.
Some-politiikassa ei haeta eriasioiden välille konsensustakuten puolueet tekevät.
Sosiaalinen media on vahvistanut tunteiden merkitystä. Suuttumus, närkästys, viha tai innostus riittää keräämään ihmisiä. Somepolitiikassa ei haeta eri asioiden välille konsensusta kuten puolueet tekevät. Sen sijaan sosiaalinen media vahvistaa erimielisten leirien syntymistä, joissa samanmieliset viihtyvät keskenään.
Esimerkiksi turvapaikanhakijoista käydyssä keskustelussa tunteet ovat kuumentuneet, kärjistyneet, ja ihmiset ovat jakautuneet eri leireihin.
Valta karkaa puolueilta
Valtiotieteen tohtori Rauli Mickelsson tulkitsee tuoreessa kirjassaan Suomen puolueet aloitteellisuuden karanneen puolueiden käsistä. Ne reagoivat esiin nousseisiin asioihin. Kansalaiset haastavat sosiaalisessa mediassa puolueiden toimintamuotoja: poliittisesti voi osallistua puolueiden ulkopuolellakin.
Uudet sosiaaliset verkostot ovat muodostuneet puolueiden ulkopuolelle korvaten perinteiset verkostot, joiden ytimissä puolueet olivat, ja jotka vahvistivat niiden asemaa. Sosiaalisen median merkityksen kasvun juuret ulottuvat jo 80-luvulle, jolloin kansalaiset alkoivat kyllästyä toden teolla puolueisiin.
Yli sata vuotta vanhaan, hierarkkisuutta korostavaan puolueiden järjestörakenteeseen sopii huonosti nopeatempoinen reagointi. Puolueet kipuilevatkin järjestöpuolueen, televisiopuolueen ja näitä haastavan verkostomaisen puoluekulttuurin maastossa.
Perinteisestä järjestökulttuurista siirryttiin jo 80-luvulla johtajakeskeiseen televisiopuolueiden aikaan: kansalaisten, kannattajien ja jopa jäsenten suhde puolueisiin syntyi median ja erityisesti television kautta. Puheenjohtajien vaikutusvalta puolueissa kasvoi.
Eduskuntapuolueiden käytännöistä löytyy kaikkia näitä piirteitä eri tavoin painottuneina. Nyt verkostoituminen ja digitalisoituminen haastavat puolueita.
Kaikesta huolimatta puolueiden identiteetti ja ideologinen ydin on kestänyt hyvin aikaa. Kerrostumia on tullut lisää, mutta jäsenyyteen perustuva ydintoiminta on pitänyt pintansa. Puolueilla on monopoliasema parlamentaarisessa päätöksenteossa, kuten lähes kokonaan myös kuntavaalien ehdokkaiden asettamisessa.
Valta kuitenkin karkaa yhä enemmän puolueiden, ja siten myös eduskunnan ja hallituksen käsistä. Tämä pakottaa puolueet pohtimaan toimintatapojaan. Edelläkävijät – eivät kaikki kansalaiset – kaipaavat uudenlaisia vaikuttamisen muotoja.
Mickelsson kysyy, kestäisivätkö puolueet tämän muutoksen vai syntyisikö uudenlaisia globaalipuolueita, jos esimerkiksi Maailmanpankki ja YK demokratisoitaisiin.
Maailmantuska vauhdittaa
Sosiaalinen media ei ole synnyttänyt puolueita. Mickelsson näkee, että sosiaalinen media löi itsensä läpi vuoden 2008 kuntavaaleissa. Tuolloin valittiin Jussi Halla-Aho Helsingin valtuustoon pelkästään sosiaalisessa mediassa kirjoittelunsa ansiosta.
Maahanmuuttovastaiset ovat hyödyntäneet sosiaalista mediaa omassa viestinnässään. Mickelsson tulkitsee kansallismielisen populistisen liikkeen syntyneen vastavoimana postmaterialistiselle vihreälle liikkeelle. Hän pitääkin maailmantuskaa molempien liikkeiden nousun selittäjänä.
Ne eroavat tosin toisistaan: vihreät tähyävät globaaliin vaikuttamiseen kun taas kansallismieliset populistit keskittyvät kansallisvaltioon. Ilmiö ei ole suomalainen, vaan koko Euroopan laajuinen.
Suomessa vasemmistoliitto, vihreät ja rkp ovat toimineet perussuomalaisten vastavoimana. Ironista kyllä, perussuomalaiset ovat ammentaneet aineksia omaan identiteettiinsä kritisoimalla näitä puolueita.
Poliittisia puolueita määrittäneen oikeisto–vasemmisto-vastakkainasettelun rinnalle tai jopa tilalle on syntynyt uusia jakolinjoja. Suhde Euroopan unioniin, maahanmuuttoon, ihmisoikeuksiin ja moniin muihin asioihin synnyttää uudenlaisia tulkintoja puolueista.
Tässä murroksessa etenkin sosiaalidemokraattien identiteetti on ollut Mickelssonin tulkinnan mukaan kovilla. Vasemmistoliiton hän tulkitsee ottaneen punavihreyden omakseen etenkin puheenjohtaja Paavo Arhinmäen kaudella, ja viimeistään vuoden 2015 eduskuntavaaleissa.
Rauli Mickelsson: Suomen puolueet. Vapauden ajasta maailmantuskaan. Vastapaino 2015. 457 sivua.
uutiskirje 