Kun edistysusko vaihtui kulttuuripessimismiin

Kun yltäkylläinen kulutusyhteiskunta alkoi syntyä Suomeen 1960-luvun alussa, oli vielä elossa muutamia satavuotiaita vanhuksia, jotka olivat varhaislapsuudessaan kokeneet vuosien 1867–68 nälänhädän. Se tappoi 140 000 suomalaista.

Nyt olemme nähneet sen rajan, minkä yli kapitalismi ei salli yleisen hyvinvoinnin kohoavan. Kun ennen vedettiin yhtä köyttä, nyt riiputaan samassa köydessä. Aika harva veikkasi 50 vuotta sitten, että kalvinismi ja ääri-islam puhkeaisivat kukkaan kuin kellarissa talvehtinut kukkasipuli. Näitäkin kysymyksiä Tommi Uschanov pohtii kulttuuripessimismin nousua 1965–2015 käsittelevässä katsauksessaan Hätä on tarpeen.

Mihin lopahti 1960-lukulainen usko yhteiskunnalliseen, kulttuuriseen ja sosiaaliseen kehitykseen? Vai perustuiko kyseinen usko pohjimmiltaan oikeiston tuntemaan sosialismin pelkoon? Lupasihan NKP vuonna 1961 hyväksytyssä puolueohjelmassaan juhlallisesti, että kommunistinen yhteiskunta olisi Neuvostoliitossa pääpiirteissään toteutettu vuonna 1980.

Tuolloin viikoittainen työaika olisi 25 tuntia, hyödykkeet jaettaisiin kullekin ”tarpeittensa mukaan.” Jokainen antaisi työpanoksensa kykyjensä mukaan yhteisen varallisuuden syntymiseen vaatimatta siitä itselleen mitään erityistä korvausta. Itse kukin saisi tarvittaessa auton, asunnon tai huvilan käyttöönsä yhteiskunnalta, eikä niiden yksityisomistusta pidetty tarpeellisena.

Hudson-instituutin tutkijat Herman Kahn ja Anthony Wiener esittivät vuonna 1967 ennusteen länsimaiden tilasta vuonna 2000. Tuolloin USA:ssa tehtäisiin viikossa neljä seitsentuntista työpäivää. Viikonloput ja pyhäpäivät mukaan lukien vuodessa olisi 147 työpäivää ja 218 vapaapäivää. Vähitellen yksinkertaiset markkinalait mukautuisivat monimutkaisempiin hallinnallisiin muotoihin.

Teknologia ei kuitenkaan vapauttanut työstä vaan automatisoi tuottavan työn tekijät työttömyyteen ja pidensi työssä olevien työaikaa!

USA:n presidentinvaalit 1964

Vielä 1970-luvulla sosiaalidemokraatit uskottelivat, että 1800-luvun kapitalismin surulliset puolet oli lopullisesti voitettu eikä kapitalismin alkuaikojen synnytystuskiin olisi enää paluuta. Pääoma ei kuitenkaan halunnut olla hyvinvointivaltiopolitiikan peliväline eikä sosiaalidemokraattien kesyttämä hyötyeläin.

Sosiaalisessa markkinataloudessa pääoma tunsi olevansa häkkiin teljetty peto, joka halusi takaisin markkinoiden villiin vapauteen. Viimeiset 40 vuotta pääoma on repinyt itseään irti yhteiskunnallisen vastuun kahleista uusliberalistisen politiikan avulla. Nyt 62 maailman rikkaimmalla ihmisellä on varallisuutta yhtä paljon kuin maapallon köyhimpään puoliskoon lukeutuvalla 3,6 miljardilla yhteensä.

Marraskuussa 2009 presidentti Obaman politiikan vastustuksen ympärille syntyneen Teekutsuliikkeen juuret Uschanov päivittää vuoden 1964 USA:n presidentinvaalien republikaanien ehdokkaaseen Barry Goldwateriin. Tuolloin uhopolitiikka koki vaaleissa rökäletappion demokraattien ehdokkaalle Lyndon B. Johnsonille, mutta kauna hyvinvointivaltiota kohtaan jäi odottaman sopivampaa ajankohtaa.

Kampanjassaan Goldwater ilmoitti haluavansa lakkauttaa kaiken valtiollisen sosiaaliturvan ja lopettavansa valtion puuttumisen talouselämään. Hän kannatti osavaltioiden oikeutta päättää täysin itse siitä miten rotujen väliset suhteet tulisi järjestää. Golwater halusi ampua ydinpommin Kremlin miestenhuoneeseen ja muuttaa kylmän sodan kuumaksi iskemällä ydinasein Neuvostoliittoon tai Kiinaan.

Nykyinen perusteekutsulainen on työuransa tehnyt eläkeläinen, valkoinen, konservatiivinen ja kohtalaisesti toimeentuleva, jonka on vaikea hyväksyä muuttuvaa maailmaa.

Uschanovin mukaan ratkaiseva tekijä USA:n politiikan suunnanmuutoksessa on ollut etelävaltioiden siirtyminen demokraateilta republikaaneille. Toisaalta 2014 kongressivaaleissa äänestysprosentti oli vain 36,4.

”Kun ei kysytä, kannattavatko yhdysvaltalaiset republikaaneja vai demokraatteja, vaan esimerkiksi sitä, kuinka tasaisen tulonjaon he haluaisivat Yhdysvaltoihin, käy ilmi, että he kuvittelevat tulonjaon olevan jo nyt paljon tasaisempi kuin se on. Lisäksi valtava enemmistö haluaisi vähintään yhtä tasaisen tulonjaon kuin esimerkiksi Pohjoismaissa.”

Populaarikulttuurin kulta-aika

Uschanov valittelee, että tulevaisuushorisontistamme on kadonnut 1960-luvun optimistinen ajatuskuvio. Voimme ratkaista kaikki ongelmat, ja siksi meillä on suunnattoman suuri vastuu siitä, että myös ratkaisemme ne. Tämä tarkoitti, että ihmisen oli tultava sinuiksi oman ympäristönsä kanssa eikä luonnonlakien tunteminen oikeuta luonnon tuhoamiseen.

Viimeksi kuluneiden 50 vuoden aikana populaarikulttuuri on muuttunut arvostetuksi kulttuurin muodoksi, joka kelpaa museoitavaksi, kouluissa opetettavaksi ja vuosipäivinä juhlistettavaksi. Elitistisen pessimismin näkökulmasta tämä on merkki kulttuurin barbarisoitumisesta.

Nostalginen pessimismi puolestaan haikailee populaarikulttuurin kadonneen 60-luvun kulta-ajan perään. Populaarikulttuurin sisältämät viestit ovat useimmiten pessimistisiä, nostalgisia ja alakuloisia. Kirjailija Adam Gopnik onkin huomauttanut, että taidekritiikin kielessä ei ole kunnollista sanastoa, jolla voisi lähestyä hilpeyttä ja ilomielisyyttä esteettisestä näkökulmasta.

Tieteiselokuvissa ja -romaaneissa tulevaisuuden teknologia joko tekee pahaa tai estää pahan, mutta samalla se estää myös kaiken muunkin toiminnan.

Lähiöiden vihreät lesket

Vielä 1960-luvun puolivälissä lähiö oli uudenaikaisen, tehokkaan ja kaupunkimaisen elämäntavan lupaus mukavuuksilla varustettuun elämään. Muutamaa vuotta myöhemmin lähiöt olivatkin steriilejä ja kuolleita paikkoja, täynnä vieraantuneisuutta, sosiaalisia ongelmia ja virikkeettömyyttä.

Osaltaan asennemuutokseen vaikuttivat 1967 ilmestyneet Godardin elokuva Aviovaimo Pariisissa ja Simenonin jännitysromaani Muutto. Suomessa samaa tehtävää toimittivat Gunnar Mattssonin romaani Asunto Oy Eeden sekä Jaakko Pakkasvirran elokuva Vihreä leski. Pakkasvirran elokuvasta käytiin Helsingin Sanomissa kuukausia kestänyt keskustelu, koska todelliset lähiöiden ”vihreät lesket” eivät tunnistaneet kuvauksesta itseään.

Uschanovin teoksen aihepiiri on sen verran laaja, ettei 170 sivuun voi mahduttaa pessimismin koko kuvaa. Jossain kohtaa hän olisi kuitenkin voinut väläyttää Nietzschen lisäksi myös pessimismin kestosankareiden Arthur Schopenhauerin ja E.M. Cioranin ajatuskulkuja. Schopenhaeur korosti, ettei meitä houkutella vaan pakotetaan elämään. Siksi tahdomme elää tietämättä miksi ja mitä varten.

Cioran kehotti tutkiskelemaan Länttä: Se on mahdollisuus ilman huomista, se tulvii tietoa, häväistystä ja tehottomuutta. Lännessä synkeä Messias karkaa kimppuumme!

Kokonaisuutena Hätä on tarpeen on mielenkiintoinen avaus näinä optio-optimismin pimeinä aikoina. Jatko-osakaan ei olisi pahitteeksi. Huolenaiheita kyllä riittää.

Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen. Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015. Teos 2015.