Olli Tammilehto kirjoitti Kansan Uutisten verkkolehteen (24.2.) oivaltavan kolumnin. Hän kysyi, miksi globalisaation uhrit kannattavat äärioikeistolaista politiikkaa? Hän kommentoi artikkelissaan Heikki Hiilamon kirjoitusta, jonka mukaan nykyinen uusliberaali globalisaation muoto jakaa ihmiset selviin voittajiin ja häviäjiin. Globalisaation voittajat ovat kaupunkien koulutettua keskiluokkaa, kun taas häviäjät kuuluvat syrjäseutujen alempaan keskiluokkaan tai työväestöön.
Tammilehto ottaa osuvasti esille, että globalisaation uhrit eivät kannata vasemmistoa, koska heiltä puuttuu vaihtoehto. Valtamedia uutisoi puhtaasti yritys- ja globalisaatiomyönteisestä näkökulmasta.
Nykyisin ei myöskään ole vasemmistolaisia kansanliikkeitä, jotka tarjoaisivat globalisaation häviäjille mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä. Näin Maailman sosiaalifoorumin ja Euroopan demokratialiikkeen kaltaiset pyrkimykset globalisaation demokraattiseksi kontrolloimiseksi vaikuttavat häviäjille vain ”liberaalin eliitin” eli keskiluokan puuhastelulta.
Tammilehdon näkökulmat osuvat naulan kantaan. 1940-luvulla Theodor Adorno tutki, miksi 1930-luvun saksalaiset tukivat natseja demokratian tai sosialistisen vallankumouksen sijasta. Syyksi paljastuivat autoritaariset asenteet.
Adornon työtä jatkaneet Bob Altemeyer ja Karen Stenner ovat jatkaneet autoritaaristen asenteiden ja liikkeiden selvittelyä. Autoritaariset ihmiset alistuvat tukemaan ryhmänsä johtajia ihmisarvosta piittaamatta, ovat aggressiivisia ja suvaitsemattomia ulkopuolisia kohtaan ja haluavat pakottaa kaikki noudattamaan ryhmänsä sovinnaisia arvoja. Autoritaarisen käytöksen saavat aikaan autoritaariset taipumukset, jotka ulkopuolinen uhka aktivoi.
Autoritaarisia taipumuksia mitataan perhearvojen avulla: liberaalit ihmiset haluavat ohjata lapsensa huomioimaan toisia ja käyttämään harkintaansa eli kasvattamaan lapsen luonnetta. Autoritaariset vanhemmat taas pyrkivät opettamaan lapsistaan kilttejä ja tottelevaisia eli noudattamaan ulkoapäin tulevia määräyksiä ja yhteisön arvoja.
Uusliberaali globalisaatio on johtanut rahan ja vallan keskittymiseen, taloudellisen epävarmuuden lisääntymiseen ja lopulta vuoden 2008 suurlamaan. Uusliberalismin epäonnistuminen on tehnyt autoritarismista jälleen yhtä suuren ongelman kuin 1930-luvulla.
Autoritarismi uhkaa nykyisin sekä demokraattista konservatismia että sosiaalidemokratiaa. Vasemmisto on perinteisesti ajanut vapauden, veljeyden ja tasa-arvon kaltaisia länsimaisia perusarvoja työväestön tuella, mutta autoritaariset asenteet ovat yleisempiä työväestössä kuin useissa muissa yhteiskuntaryhmissä. Näin uusoikeisto on voinut brändätä itsensä ”työväenpuolueeksi ilman sosialismia” ja hakea rasismilla kansan tukea markkinaliberalismille ja leikkauspolitiikalle.
Tämä on johtanut Donald Trumpin ja Viktor Orbánin kaltaisten vahvojen johtajien esiinmarssiin ja demokraattisen konservatismin joutumiseen marginaaliin. Bob Altemeyer toteaakin osuvasti, että ”nykyisin (– –) demokratiaa uhkaa pahiten taisteleva autoritarismi, josta on tullut isänmaan syöpä.”
Mistä sitten autoritaariset taipumukset johtuvat? Stennerin mukaan syynä on yksinkertainen ajattelu. Auktoriteettiuskovaiset ovat ”yksinkertaisia monimutkaisuuden välttelijöitä”, eivätkä he ymmärrä maahanmuuttajien tapoja tai pysty kuvittelemaan asioiden voivan olla toisin.
Tuloerotutkija Fredrick Soltin mukaan taas suuret tuloerot aikaansaavat autoritarismia. Ihmisillä ei ole muita keinoja selvitä kuin alistua rikkaiden valtaan, jolloin he vihaavat ”sosiaalipummeja” ja opettavat lapsensa tottelevaisiksi.
Autoritaarisilla ihmisillä ei ole vaihtoehtoja: he eivät joko ymmärrä tapoja tehdä toisin tai pitävät niitä haihatteluna. Moraalipsykologi Darcia Narvaez pitääkin omaa ryhmää ihannoivaa ja ulkopuolisia vihaavaa auktoriteettiuskoa äärimmäisenä turvallisuushakuisuutena. Turvallisuushakuinen bunkkerimentaliteetti on viimeinen primitiivireaktio, jos ihminen ei pysty selviämään muuten toimimalla sosiaalisesti ihmissuhteissa tai tavoittelemalla itselle sopivia yhteiskunnallisia vaihtoehtoja. Omassa elämässä toimivien sosiaalisten vaihtoehtojen puute on siis autoritarismin perussyy.
Oikeistopopulismia tutkineen SIREN-projektin julkaisu The Abandoned Worker osoittaa tämän pitävän paikkansa globalisaation häviäjien ja oikeistopopulistisen työväestön kohdalla. Julkaisussa haastateltiin keski- ja työväenluokkaisia oikeistopopulismin kannattajia. Siinä myös selvitettiin, miksi jotkut eivät olleet äärioikeistolaisia.
Joidenkin haastateltujen mukaan sosiaalidemokraattiset ja ay-toimitsijat vain ajoivat omaa etuaan, kun he hyväksyivät hyvinvointivaltiota, palkkojen kehitystä ja työoloja heikentäneet uusliberaalit uudistukset. Jotkut uudistuksista selvinneet kuvasivat itseään ”kovaa työtä tekeviksi ihmisiksi”, joita ”sosiaalipummit” ja ulkomaalaiset uhkasivat. Uusliberalisaatio ja vaihtoehtojen katoaminen johti siis kilpailukyky-yhteiskunnan arvojen sisäistämiseen ja muiden uhrien näkemiseen kilpailijoina uusliberaalissa järjestelmässä.
Autoritaariset arvot hylänneet ihmiset taas kokivat kykenevänsä vaikuttamaan omiin asioihinsa ja pystyvänsä selviämään uusliberalisaation aiheuttamista ongelmista. Esimerkiksi ay-aktivisteilla tai poliittisilla aktivisteilla on yhteiskunnallisia taitoja, jotka mahdollistavat sosiaalisen verkottumisen, uusien töiden saannin ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen. Näin heillä on työ- ja sosiaalisia vaihtoehtoja ja kykyjä vaikuttaa yhteiskunnallisesti omiin asioihinsa. Jotkut taas pystyivät päättämään asioistaan, kun heillä oli töissä oleva puoliso.
Näin vaikea tilanne voi johtaa joko autoritarismiin tai vasemmistolaisuuteen riippuen siitä, onko henkilöllä elämässään vaihtoehtoja. Arkielämässä näkyvän vaihtoehdon puute johti autoritarismiin. Jos taas henkilö koki pystyvänsä vaikuttamaan asioihinsa, niin vaikeuksien kokeminen sai hänet osallistumaan ja kannattamaan demokraattisia arvoja.
Yhteiskunnalliset liikkeet pystyvät siis lyömään autoritaariset asenteet, jos ne pystyvät tarjoamaan ihmisille vaihtoehtoisia tapoja selvitä uusliberalisaation aiheuttamista ongelmista ja keinoja vaikuttaa epävarmuuteen.
Vasemmiston tuleekin toteuttaa kaksi ehtoa, jotta se pystyisi haastamaan uusliberaalin globalisaation ja siitä nousevat autoritaariset asenteet. Ensiksi sen täytyy pystyä ylittämään eri yhteiskuntaryhmien ja kansakuntien välisiä raja-aitoja. Nykyisin näet kansallisvaltioiden on erittäin vaikeaa valvoa suuryrityksiä ja kansainvälinen pankkijärjestelmä on päässyt liian suureksi kaatumaan.
Lisäksi eri maiden taloudelliset ja poliittiset eliitit ovat verkottuneet keskenään demokraattisen päätöksenteon ollessa vielä pääosin kansallista. Näin uusliberaali valtajärjestelmä on yksittäisten kansakuntien ja yksittäisten yhteiskunnallisten ryhmien yläpuolella.
Uusliberalismi nojaakin vahvasti hajota ja hallitse-taktiikkaan, kun se kilpailuttaa kansoja, etnisiä ryhmiä ja yhteiskuntaluokkia toisiaan vastaan. Näin vasemmiston pitää pystyä ylittämään rajat kansakuntien ja yhteiskunnallisten ryhmien välillä.
Tämän saavuttamiseksi autoritarismi on lyötävä. Se näet muuttaa kaikki yhteiskunnalliset keskustelut eri kansanryhmien me vastaan ne -riidoiksi ja myrkyttää yhteiskunnan ilmapiirin. Lisäksi ilman autoritarismia uusliberaali politiikka ei saa merkittävää kannatusta muualta kuin yläluokasta ja liike-elämästä.
Vasemmiston siis tulee pyrkiä rakentamaan monien kansojen ja kansanryhmien joukkoliikkeitä, jotka tarjoavat ihmisille omassa elämässä näkyviä vaihtoehtoja esimerkiksi tarjoamalla yhteiskunnallisia näkökulmia, luomalla instituutioita toimeentulon ja sosiaalisten oikeuksien tukemiseksi ja tarjoamalla mahdollisuuksia vaikuttaa oman elämänsä ongelmiin.
Puolueet ja Euroopan demokratialiikkeen kaltaiset suuret muutosliikkeet tarjoavat kattojärjestöjä, joiden kautta eri liikkeet voivat koordinoida toimintaansa. Lisäksi ne voivat tarjota suuryritysten ja uusliberaalien kansallisvaltioiden kontrolloimalle medialle vaihtoehtoisen julkisen tilan, jossa voi keskustella yhteiskunnallisesta tilanteesta ja tavoitteista. Lisäksi vasemmistopuolueet voivat vahvistaa asemiaan ”työväenpuolueina ilman autoritarismia” ajamalla talousjärjestelmän demokraattista kontrollia vaikkapa Euroopan demokratialiikkeen kautta tai työntekijöiden oikeutta osallistua työpaikan päätöksentekoon demokraattisesti.
Kosketus arkeen ja kattava järjestäytyminen ovat siis molemmat tärkeitä. Ilman kosketusta arkeen liikkeet eivät tarjoa vaihtoehtoa autoritarismille ja ilman kansallista ja ylikansallista järjestäytymistä ne eivät pysty muuttamaan asioita.
Vanhojen 1800- ja 1900-lukujen työväenliikkeiden suuri saavutus oli se, että ne saivat teollisuustyöväestön demokraattisen järjestelmän kansalaisiksi. Ne myös muuttivat kansallisvaltiota ja saivat sen ottamaan huomioon tavallisten kansalaisten taloudelliset edut.
Nykyajan suuri haaste vasemmistolaisuudelle on määritellä kansalaisuus, julkinen valta ja talous samalla tavoin uudelleen globalisaation ja avoimen yhteiskunnan oloissa.
uutiskirje 
