Miten ihmeessä tähän on tultu?
Ukrainan sisäpoliittista tilannetta pitää arvioida niin vuosisataisten traagisten tapahtumien kuin myös itsenäistymisestä vuodesta 1991 jatkuneen epävakaan tilanteen pohjalta. Taustalla on myös maan itä- ja länsialueiden erilainen historia, kansalaisten kovin erilaiset kokemukset. Yhteistä rytmiä ei tahdo löytyä.
Näistä taustoista antaa hyvän katsauksen Johannes Remy teoksessaan Ukrainan historia (Gaudeamus 2015):
”Ukrainan politiikassa ovat vuorotelleet demokraattiset ja autoritaariset jaksot. […] Demokratian ja oikeusvaltion toteutumisen esteinä ovat tähän saakka olleet pikemminkin yksityisen ja valtion edun sekoittuminen toisiinsa sekä korruptio kuin autoritaaristen poliittisten aatteiden suosio. […] Puoluejärjestelmän heikkoutena on ollut lisäksi se, että puolueet ovat usein olleet lyhytikäisiä, ja puolueesta toiseen loikkaaminen vaalien jälkeen on ollut erittäin yleistä.”
Aikaisemmin ei ole edistytty, koska tekojen paljastumisesta ei ole ollut todellisia seurauksia.
Ukrainan monet sisäiset ongelmat ja myös joidenkin alueiden miehitystilanne julistamattomine sotineen vaatisivat selkeyttä päätöksiin, mutta esimerkiksi puoluekenttä on edelleen muutosvaiheessa.
Runsaat kaksi vuotta vallassa ollut presidentti Petro Porošenko, 50, sai huhtikuussa mieleisensä hallituksen. Volodimir Groisman, 38, siirtyi parlamentin puhemiehen paikalta johtamaan hallitusta. Toisaalta mukana on kokemusta. Sitä edustavat esimerkiksi vuodesta 2014 tehtäviään hoitaneet sisä-, oikeus-, ulko- ja puolustusministerit.
Ylimmän vallan heikkous johtuu osaksi vaalijärjestelmästä. Puolet kansanedustajista valitaan alueellisista yhden edustajan vaalipiireistä. Se estää puolueiden vakiintumista ja altistaa edustajia paikallisten ja muiden taustavoimien intressien ajajiksi. Tästä näkökulmasta ulkopuoliset neuvot vallan hajauttamisesta eivät tunnu viisailta.
Hallitus on epäsuosioon joutuneen Arseni Jatsenjukin ministeriön ”parannettu painos”. Kaikki eivät ole siihen tyytyväisiä edes presidentin omassa puolueessa. Hallituksella on parlamentissa vain yhden äänen enemmistö; valintatilanteessa sitä kannatti 11 edustajaa enemmän.
Monen suunnan paineita
Puoluekentässä on tapahtunut vetoa keskustaan, uusia puolueita on syntynyt ja vanhoja jäänyt sivuun. Tämäkin haittaa koalitioiden vakiintumista. Kohua herättäneellä äärioikeistolla on vain muutama edustaja (kansanedustajia on nyt 423).
Helmikuussa alkanut uusin poliittinen kriisi on haitannut kaikkien ongelmien käsittelyä. Heti uuden hallituksen astuttua virkaan kohistiin esimerkiksi presidentin sekaantumisesta syyttäjälaitoksen nimityksiin ja korruptiotutkintaan.
Itäalueiden tilanne näkyy vahvasti hallituksen työnjaossa. Yksi varapääministereistä, Volodimir Kistion, hoitaa vain miehitettyjen alueiden ja pakolaisten asioita. Lisäksi yksi muista ministereistä keskittyy ainoastaan näihin kysymyksiin.
Oikeusministerinä on toiminut helmikuusta 2014 alkaen Pavlo Petrenko. Ottamatta kantaa henkilöihin EU:n korruption vastaista projektia Kiovassa vetävä Mika Aalto pitää hyvänä sitä, että ministeriölle on keskittynyt lisää valtaa muun muassa talousrikollisuuteen liittyvien ongelmien ratkaisemiseksi.
Pieniä askeleita
– Keskeistä korruption vastaisessa toiminnassa on luottamuksen hankkiminen. Tarvitaan lisää kokemusta viranomaisten välisestä yhteistyöstä, mikä ei ole kokemusteni mukaan vain keskustelua vaan toisten toiminnan ja ajattelutapojen tuntemusta, Aalto sanoo.
Ukraina on pyytänyt EU:lta asiantuntija-apua talousrikollisuuden torjuntaan. Projekti päättyy tänä vuonna, mutta jatkoa seuraa. Suomen oikeusministeriön neuvotteleva virkamies Aalto on mukana taustallaan pitkä kokemus vastaavista kansainvälisistä tehtävistä.
Hän sanoo ukrainalaisten edistyneen, mutta vahvin työkalu eli antikorruptiovirasto on toiminut vasta joulukuusta 2015 alkaen. Sen 400 työntekijää pyrkii paneutumaan ”oleellisiin asioihin”, joissa EU:n edustajien rooli on neuvoa-antava.
– Aikaisemmin ei ole edistytty, koska tekojen paljastumisesta ei ole ollut todellisia seurauksia. Rakenteelliseen korruptioon voidaan puuttua tehokkaasti vain, jos on taloudellisen hyödyn ja omaisuuden menettämisen uhka, Aalto sanoo.
Hän näkee tapahtuneen ”pieniä askelia oikeaan suuntaan”. Poliittisen tahdon ohella on resursseja, ja viranomaiset puuttuvat myös syyttäjien ja tuomarien lahjustapauksiin. Media on Aallon mukaan näissä asioissa ”äärettömän aktiivinen” ja sillä tuntuu olevan hyvät tietolähteet.
– Julkisuus onkin äärimmäisen tärkeä osa korruptioilmiöiden paljastamisessa ja kitkemisessä. Viranomaistenkin on toimittava avoimesti. Mediaan luotetaan enemmän kuin päätöksentekijöihin, ja sekin on käytettävä Ukrainassa hyväksi.
Miten ihmeessä tähän on tultu?
Ukrainan sisäpoliittista tilannetta pitää arvioida niin vuosisataisten traagisten tapahtumien kuin myös itsenäistymisestä vuodesta 1991 jatkuneen epävakaan tilanteen pohjalta. Taustalla on myös maan itä- ja länsialueiden erilainen historia, kansalaisten kovin erilaiset kokemukset. Yhteistä rytmiä ei tahdo löytyä.
Näistä taustoista antaa hyvän katsauksen Johannes Remy teoksessaan Ukrainan historia (Gaudeamus 2015):
”Ukrainan politiikassa ovat vuorotelleet demokraattiset ja autoritaariset jaksot. […] Demokratian ja oikeusvaltion toteutumisen esteinä ovat tähän saakka olleet pikemminkin yksityisen ja valtion edun sekoittuminen toisiinsa sekä korruptio kuin autoritaaristen poliittisten aatteiden suosio. […] Puoluejärjestelmän heikkoutena on ollut lisäksi se, että puolueet ovat usein olleet lyhytikäisiä, ja puolueesta toiseen loikkaaminen vaalien jälkeen on ollut erittäin yleistä.”
Aikaisemmin ei ole edistytty, koska tekojen paljastumisesta ei ole ollut todellisia seurauksia.
uutiskirje 