Syyskuun lopulla Britannian Labour äänestää taas puheenjohtajastaan, vain vuosi edellisen, vasemmistolaisen Jeremy Corbynin valintaan johtaneen äänestyksen jälkeen. Miksi näin?
Corbynin haastajien mukaan syyt uuteen äänestykseen nousevat Corbynin persoonasta: hän ei ole voittajatyyppiä, eikä hän kykene haastamaan konservatiiveja vuoden 2020 parlamenttivaaleissa. Todellisuudessa kysymys on suurista näkemyseroista. Muuten on vaikea selittää sitä, miksi puolueen jäsenet ja parlamenttiryhmä kokevat asian niin eri tavoin. Ja sitä, että Corbynin haastaminen jatkui hänen valintansa jälkeen.
Jos näkemyseroille pitäisi osoittaa ideologinen ydin, niin se olisi vuonna 1997 pääministeriksi nousseen Tony Blairin poliittinen perintö, niin sanottu kolmas tie.
Mitä kolmannella tiellä oikein tarkoitetaan?
Kolmannella tiellä tarkoitetaan tietä perinteisen sosialidemokratian ja uusliberalismin välissä. Ei enää niin, että yksi valtapuolue edustaa työtä ja toinen pääomaa, vaan niin, että ”new labour” edustaa molempia tavalla, jolla se voi haastaa konservatiivisen puolueen aseman talouselämässä.
Käsitteellisen täsmennyksensä kolmas tie sai vasta vuoden 1997 vaalien jälkeen. Vuonna 2000 Blairin pääideologi Anthony Giddens julisti, että ”kolmas tie on ainoa tehokas keino yhdistää sosiaalista oikeudenmukaisuutta koskevat sosialidemokraattiset ihanteet ja keskinäinen solidaarisuus”. Välittäväksi tekijäksi kuviteltiin markkinavoimat.
Keskinäinen solidaarisuus ei kuitenkaan koskenut työelämää. Vuonna 1999 Blairin hallinto uudisti työlait, jotka käytännössä institutionalisoivat ne sopimisoikeutta ja työsuhdeturvaa koskevat heikennykset, jotka rautarouva Margaret Thatcher oli runnonut läpi valtakaudellaan 1979–90.
Näiden lakien seurauksena Britannia tunnetaan työmarkkinajoustojen luvattuna maana. 2000-luvun alussa Thatcher julistikin, että hänen suurin voittonsa oli Tony Blair itse. Eikä Blairin hallinnolla ollut mitään tätä tulkintaa vastaan. Eräät heistä jopa julistautuivat 2000-luvun thatcherilaisiksi.
Tätä poliittista perintöä vastaan Jeremy Corbyn on nyt hyökännyt. Hän teki sen jo valintaansa johtaneessa kampanjassaan viime vuonna, ja jatkoa on seurannut. Heinäkuun lopulla julkaistussa 10-kohdan visiossaan hän tarjoaa Britannialle suuntaa, joka olennaisesti poikkeaa siitä konsensuksesta, johon Britannian pääpuolueet ovat viimeisten 20 vuoden aikana päätyneet.
Ilman aitoa intressiartikulaatiota puolueet ajautuvat hänen mielestään toistensa kaltaisiksi ja tarjoavat lopulta vain yksipuolisia, toinen toistaan muistuttavia politiikkavaihtoehtoja. Aivan kuin kaksi nakkikauppiasta yrittäisi vallata markkinat lähes identtisillä nakeilla.
Myös työelämän kehittämiselle on annettava uusi suunta.
Corbynin mukaan ammattiliittojen sopimisoikeutta on vahvistettava. Muuten työntekijöiden ääni ei kuulu edes työpaikkatasolla, jonne sopimistoiminta on Britanniassa suurelta osin jo siirtynyt. Yli 250 hengen työpaikoille Corbyn esittää pakollista sopimista ammattiliittojen kanssa.
Corbyn esittää myös, että kaikkiin työsopimuksiin täsmennetään työssä noudatettava työaika, ja että nollatyösopimukset kielletään. Nämäkin ovat esityksiä, jotka ovat jyrkässä ristiriidassa Blairin poliittisen perinnön kanssa. Blairin hallinnon tavoitteena oli poistaa lähes kaikki työaikasääntely.
Keskusteluasetelman muuttumisesta kielii se, että Corbynin esityksiä – ainakin työtekijöiden osallistumisoikeutta koskien – tukevat sekä hänen ”keskustalainen” haastajansa Owen Smith että konservatiivipuolueen uusi puheenjohtaja Theresa May.
Mutta keskustelua kolmannen tien umpikujasta pitäisi toki käydä muuallakin.
Vuosituhannen alussa kolmas tie myötävaikutti keskeisesti sosialidemokratian modernisointiin kaikkialla. Mutta vuonna 2008 alkanut finanssivetoinen lama asetti kolmannen tien testiin, jota se ei läpäissyt. Kolmannen tien lobbareiden mukaan tällainen lama oli täysi mahdottomuus.
Jos kolmannessa tiessä on jokin olennainen valuvika, kuten ilmeistä on, niin sitten se on myös sen johdannaisissa. Loppuunvietynä tämä kritiikki tarkoittaa sitä, että se, mitä viimeisen 10 vuoden aikana on kutsuttu keskusta – vasemmistolaisuudeksi, on logo vailla uskottavaa sisältöä.
Mutta toki muitakin ongelmia on.
Corbyn ei jaa myöskään Blairin perintöä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Hän äänesti jo 2003 Irakiin hyökkäämistä vastaan, ja on myöhemminkin toiminut tavalla, joka on monien mielestä vaarantanut Britannian roolin USA:n luotettavimpana liittolaisena Euroopassa.
Jos Labour nyt sattuisi hajoamaan, niin kyselytutkimusten mukaan tynkä-Labourin kannatukseksi tulisi noin 20 prosenttia ja siitä irtaantuneen ryhmän kannatukseksi noin 13 prosenttia. Labourin hajoaminen voisi samalla tarkoittaa Britannian kaksipuoluejärjestelmän loppua.
Niin tai näin, näkemyserojen kiistäminen ei enää onnistu.
Kirjoittaja on SAK:n ekonomisti
Corbynin kymmenen kohdan ohjelma Labourin politiikan uudelleensuuntaamiseksi
uutiskirje 
