Ilman asuntoa ei pärjää kukaan, ja asumismenojen osuus kaikista menoista on kasvanut suhteellisesti eniten. Asumiseen ja asuntopolitiikkaan liittyy myös paljon toiveita, toisaalta myös ahneutta ja itsekkyyttä. Joidenkin edun mukaista on vahvistaa käsitystä, ettei nousukiidossa oleville asumiskustannuksille voi mitään. Paljon voidaan tehdä, mikäli päättäjillä riittää uskallusta ja innovatiivisuutta.
Ansiotulojen mediaani on noin 3 200 euroa kuukaudessa, eli puolet palkansaajista joutuu tulemaan toimeen tätä pienemmillä tuloilla. Asumismenot ovat keskituloisilla 40 prosenttia käteen jäävästä palkasta eli noin 1 280 euroa kuukaudessa. Suurin joukko ansaitsee 2 300 euroa kuukaudessa. Näistäkin ansioista asumismeno on 1 280 euroa kuukaudessa. Ei tarvitse ihmetellä, missä kilpailukykymme suurin este on.
Asumisen hinnasta on tulla syöpä, joka pakottaa ihmiset velkavankeuteen tai kiskurivuokrien maksajiksi. Yhteiskunta käyttää ensi vuonna asumisen tukemiseen yli kaksi miljardia euroa. Eihän siinä ole mitään järkeä. Eikä näpertely muutaman minuutin työajan pidentämisellä korjaa tilannetta.
Yhteiskunta käyttää ensi vuonna asumisen tukemiseen yli kaksi miljardia euroa.
Asumisen hinta koostuu muutamasta tekijästä: rakennuskustannuksista, tonttihinnasta, kunnallistekniikan liittymismaksuista ja veroista. Kaikkiin näihin ihminen pystyy vaikuttamaan, vaikka on synnytetty käsitys, että ne tulevat annettuina.
Tällä hetkellä kerrostalon rakentamisen kustannukset niin sanotulla normaalivarustuksella ja -tasolla ovat noin 2 500 euroa neliöltä. Tässä hinnassa on jo rakentajan saama kate mukana.
Miten on mahdollista, että asunto voi maksaa 5 000–10 000 euroa neliöltä? Nyt joku rohmuaa rakentamiskustannuksien ja myyntihinnan välistä tuhansia euroja jokaiselta neliömetriltä. Yhden neliömetrin osalta se tarkoittaa kuukausien velanmaksua keskituloiselle ihmiselle.
Ylihinnoittelun annetaan jostain syystä tapahtua, ja on heittäydytty voimattomiksi ongelman edessä ja vedottu markkinavoimien kykyyn hoitaa ylihinnoittelu pois. Markkinavoimat eivät tätä hoida, koska taustalta löytyvät ylihinnoista hyötyvät tahot.
Rakentaminen on oloissamme toki kallista, mutta siihenkin voidaan vaikuttaa esimerkiksi sääntelyä lieventämällä. Esimerkiksi autopaikkojen tarve kaupunkien keskustoissa vähenee monesta syystä. Autopaikkavelvoitetta voitaisiin keventää, sillä yhden autopaikan hinta voi pahimmillaan olla jopa 30 000 euroa.
Sääntely voisi keskittyä varmistamaan terveellisten asuntojen rakentamista ja sallia monessa muussa asiassa enemmän joustavuutta.
Kaupungit, kunnat ja valtio ovat lähteneet mukaan rahastukseen maa- ja kaavoituspolitiikalla. Jo nyt osa kaupungeista laskuttaa tonttimaasta yli 1 000 euroa asuntoneliöltä. On helppo laskea, paljonko asukas saa maksaa kerrostalonsa maasta. Liian usein näiden samojen kaupunkien edustajat tuskailevat asumisen hintaa. Kaavoituksessa laskutettava tonttimaan hinta on puhdas poliittinen valinta.
Toki Suomessa on vielä muutama kaupunki, jotka tekevät maapolitiikkaa ja kaavoitusta kaupunkilaisten ja asukkaiden ehdoilla. Näissäkin kaupungeissa on osalla päättäjistä halu luopua hinnat kurissa pitävästä maapolitiikasta ja nostaa rajusti samalla asuntojen sekä myös muiden kiinteistöjen hintaa.
Kaupungin päätöksillä voidaan vaikuttaa myös sähkön, veden ja lämmön liittymismaksuihin. Päätöksenteko piiloutuu usein kunnallisiin osakeyhtiöihin, joiden päätöksenteko ei ole läpinäkyvää ja demokraattista.
Kaupungit ovat hyvin ratkaisevassa roolissa asumisen hinnan ja tason määrittelyssä. Nämä ovat niitä arjen elämässä tuntuvia asioita, joilla kunnallispolitiikassa vaikutetaan suoraan jokapäiväisen elämämme kustannuksiin merkittävästi. Kunnallispolitiikalla on valtava painoarvo asumisen hintaan.
Kiinteistövero ja välilliset verot vaikuttavat suoraan asumisen hintaan. Valtion ensi vuoden talousarvioesitys pakottaa kunnat nostamaan kiinteistöveroja. Alarajan nosto vaikuttaa eniten siellä, missä asuminen on jo nyt kallista.
Laina-ajat ovat pidentyneet, ja korkotaso on ollut matalalla, mutta asuntojen hinnat ovat hilautuneet ylös. Asumisesta maksetaan suhteellisesti suurempi osuus tuloista kuin ennen, mutta asunnon kokonaishinta on noussut jyrkästi. Etu, joka kansalaisten olisi pitänyt saada pidentyneistä maksuajoista ja matalista koroista, onkin siirretty muutamien taskuihin. Se raha on pois kulutuksesta.
Aikaisempina aikoina fiksut työnantajatkin ymmärsivät rakentaa ja samalla sijoittaa kiinteistöihin tarjoten työntekijöilleen kohtuuhintaisia asuntoja. Nyt haetaan pikavoittoja vaatien samalla, että yhteiskunnan pitää järjestää halpoja asuntoja pienipalkkaisille työntekijöille.
Maksukykyisiltä rahastetaan ostovoima ylihintaisilla asunnoilla, ja pienipalkkaisten asumiskustannukset maksetaan porukalla asumistuen ja sosiaalisen asuntotuotannon kautta.
Kikyä on väännetty kuukausia, mutta lopputulos on minimalistinen. Puuttumalla asumisen hintaan saataisiin monin kerroin vaikuttavampia tuloksia.
Kirjoittaja on Eläkeläiset ry:n puheenjohtaja ja entinen kuntaministeri.
uutiskirje 