Menneisyys painaa entisiä tyttösotilaita

Tohtori Leena Vastapuu, 34, asui yhteensä puolisen vuotta Liberian pääkaupungissa Monroviassa tehdessään neljä aineistonkeruumatkaa väitöskirjaansa varten.

– Ajaudun aina tilanteisiin avoimin mielin. En paljon suunnittele, tartun hulluihinkin asioihin, hän kertoo itsestään.

Mikkelistä kotoisin oleva Vastapuu on asunut 11 vuotta Turussa. Afrikka tuli osaksi elämää, kun hän kansainvälisen politiikan opiskelijana hakeutui vaihtoon Senegaliin.

– Afrikka meni minuun nahan alle kuin malaria.

Gradutyössään Vastapuu tarkasteli suojeluvastuun käsitettä. Hän pohti, ketkä ovat maailman kaikkein suojattomimpia ihmisiä: lapsisotilaat.

– Googlasin kuvia lapsisotilaista. Hätkähdin, kun huomasin, että heidän joukossaan näkyi tyttöjä. Perehtyessäni asiaan ilmeni, että lapsisotilaista jopa 40 prosenttia on tyttöjä. Eikä maailma tuntunut tietävän heistä mitään!

Hyväksyttiin yhteisöön

Vastapuu päätti ryhtyä tutkimaan tyttösotilaita Liberiassa, joka oli juuri toipumassa kahdesta julmasta sisällissodasta. Liberiassa lapsisotilaita on ollut vähintään 38 000, joista tyttöjä ainakin 15 000.

Tullessaan ensimmäisen kerran Liberiaan vuonna 2012 Vastapuu tiesi vain, että Cheerio tulisi häntä vastaan lentokentälle ja Glorius majoittaisi hänet kotiinsa. Koti olisi suhteellisen rauhallisessa Monrovian slummissa, rautaovella, betoniseinillä ja ikkunaristikoilla varustetussa talossa.

Uudessa asuinympäristössään suomalaistutkija kertoi avoimesti tutkimushankkeestaan. Vähitellen entiset tyttösotilaat, nykyiset sotaveteraanit, alkoivat lähestyä häntä.

– Sanoin, etten voi luvata heille muuta kuin haastattelun yhteydessä ruokaa ja sen, että teen väitöskirjassa parhaani. Ja naiset hyväksyivät minut osaksi yhteisöään. Se oli minun paras turvani. Jotkut haastateltavistani ovat todella kovia luita, tutkija kertoo.

Vastapuun väitöskirja Liberian entisistä tyttösotilaista tarkastettiin huhtikuussa Turun yliopistossa. Englantilainen ZED Books julkaisee sen ensi vuonna suurelle yleisölle tarkoitettuna kirjana.

Naisten suurin toive on elää tavallista arkea.

Vastapuulle keskeistä on vuorovaikutus tutkijan ja tutkittavien kesken: radikaali empirismi.

– Kaikkein radikaaleinta ja eniten rock on sen tunnustaminen, että tutkijakin on heikko ja haavoittuvainen. Tunteilla on tutkimuksessa väliä. Tutkimusta ei tehdä kuin laboratoriossa, hän sanoo.

Itsevalokuvauksen anti

Hymyilevä, nuorelta opiskelijalta näyttävä Vastapuu luonnehtii itseään feministiseksi rauhantutkijaksi. Feministiseksi, koska tytöt ja naiset on tietoisesti nostettava esiin, muuten he jäävät pimentoon.

– Rauhantutkija taas olen siksi, että vaikka tutkin konflikteja ja konfliktin jälkeistä aikaa, tärkeintä on rauhan edellytysten tarkasteleminen.

Väitöskirjassa mielenkiintoisin ja kansainvälistäkin huomiota herättänyt menetelmä on itsevalokuvaus.

Tutkija antoi haastattelemistaan yli 130 naisesta 25:lle kameran ja pyysi heitä ottamaan valokuvia itselleen merkityksellisistä asioista.

– Kun katsoimme kuvia yhdessä, naisilla oli vapaus kertoa tai olla kertomatta mitä itse halusivat.

Vastapuu kertoo keksineensä menetelmän Senegalissa asuessaan. Hän tuli kerran antaneeksi kameran köyhälle, lukutaidottomalle ystävälleen. Tämän valokuvat olivat tyystin toisenlaisia kuin hänen omat kuvansa samasta lähiöstä.

Naissotaveteraanien ottamia valokuvia ei voi kuitenkaan julkaista. Liberiassa menneisyys tyttösotilaana on suuri häpeä; julkaiseminen olisi heille vaaraksi.

– En ole vielä ratkaissut, mitä tehdä tuhansien kuvien kanssa. Toistaiseksi ne ovat kirjaimellisesti vuorenvarmassa säilössä.

Sosiaalista lauttailua

Monrovia on maailman sateisin pääkaupunki. Sataa paljon ja joet tulvivat usein, vesi voi milloin tahansa vallata hatarat asumukset. Naisten koko elämä on tutkimuksen sanoin ”sosiaalista lauttailua elämän alati uhkaavilla vesillä”. Yhteiskunta ei anna mitään suojaa, ainoa turva on toisista ihmisistä rakentuvissa monimutkaisissa turvajärjestelyissä.

Koko ajan on puntaroitava riskejä ja mahdollisuuksia ja yritettävä valita pienin paha.

– Väkivaltainen mutta katu-uskottava puoliso voi olla pienempi paha kuin suhteellisesti turvattomampi elämä yksinäisenä naisena, Vastapuu kertoo esimerkin.

Myös sotilaaksi hakeutuminen on voinut johtua turvallisuusriskien arvioimisesta. Oma ase kädessä kun voi puolustautua koti- ja katuväkivallalta ja päästä pois kotihelvetistä.

Useimmat Vastapuun haastateltavista olivat kuitenkin joutuneet sotaan siepattuina, pakotettuina. Nuorimmat lapsisotilaat olivat seitsenvuotiaita.

Ruudilla ”luodinkestävyyttä”

Tyttösotilaiden kuten kaikkien sotilaiden keskuudessa huumeiden käyttö kuului rutiineihin. Huumeet tarjoavat unohdusta ja poistavat pelon. Yleistä on myös usko taikuuteen, jujuun, esimerkiksi ruutijauhon hierominen haavoihin ”luodinkestävyyden” takaamiseksi.

Siviilissä huumeista vieroittuminen on ollut vaikeaa. Pään sekoittamista tarvitaan edelleen, kun eriasteinen prostituutio on monelle ainoa keino minkäänlaisen toimeentulon hankkimiseksi. Kaikki eivät ole löytäneet perhettään sodan jälkeen tai vanhemmat eivät enää tunnusta tytärtään. Monet ovat sodanaikaisen seksuaalisen hyväksikäytön vaurioittamia.

– On silti korostettava, että tytöt tekivät sodassa kaikkea. Jotkut toimivat myös ryhmänsä johtajina. Jotkut käskivät sotilaita raiskaamaan naisia, Vastapuu huomauttaa.

Hänen mukaansa sota on jättänyt naisiin kollektiivisen trauman. Se on myös tehnyt melkein kaikista pasifisteja.

– Naisten suurin toive on löytää keino elää tavallista arkea, jossa ei tarvitse hävetä, Vastapuu sanoo.

Väitöskirjan Hope Is Not Gone Altogether: The Roles and Reintegration of Young Female War Veterans in Liberia tekeminen on merkinnyt Leena Vastapuulle kamppailua epäoikeudenmukaisuuden ymmärtämiseksi.

– Seuraavaksi haluan kädet multaan, käytännön työhön. Toivon voivani vaikuttaa aseidenriisunta- ja kotiuttamisohjelmiin, joista tytöt ja naiset yleensä unohtuvat. Haluan yhdistää tieteellisen ja käytännön työn, antaa takaisin siitä, mitä olen itse oppinut, kansainvälisen politiikan tohtori sanoo.