Kommunistiksi koston vuoksi

”Jos teissä olisi hitusenkaan verran sitä isänmaallisuutta, josta aina kerskutte ja jolla juhlatilaisuuksissa prameilette, niin te olisitte pukeutuneet säkkiin, ripottaneet tuhkaa päällenne, vetäneet lippunne puolitankoon ja surreet Suomen kohtaloa!”

Tällaisia terveisiä lähetti eduskunnan puhemies Kullervo Manner Työmies-lehdessä syyskuussa 1917 porvarilehdille, jotka olivat ylistäneet Venäjän väliaikaisen hallituksen päätöstä hajottaa Suomen eduskunta sen hyväksyttyä valtalain. Mannerin johtamien sosialidemokraattien ajamalla valtalailla ylin valta Suomen sisäisissä asioissa olisi siirretty eduskunnalle.

Professori Matti Lackmanin kirjoittama elämäkerta Kullervo Manner – kumouksellisen muotokuva kertaa muun muassa Suomen itsenäistymisen vaiheet sata vuotta sitten ja Mannerin osuuden niissä.

Taustaltaan porvarillinen ylioppilas, Vampulan kirkkoherran poika, kiinnostui sosialistisista virtauksista toimittajan työnsä yhteydessä vuoden 1905 suurlakon aikoihin. Samalla muuttui suhtautuminen keisarillisen Venäjän valtaan.

Aiemmin vanhasuomalaista myöntyväisyyslinjaa tukenut Manner jopa tuomittiin maaliskuussa 1910 kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen majesteettirikoksesta lehtikirjoittelunsa vuoksi, kuten tuohon aikaan moni muukin sosialidemokraatti.

SDP pehmitti bolševikkeja

Mannerin ja hänen johtamansa SDP:n toimet vuoden 1917 poliittisissa melskeissä näyttäytyvät melko johdonmukaisina: kohti kansanvaltaa ja Suomen riippumattomuutta pyrittiin. Valtalain kaatuminen ja eduskunnan hajottaminen oli puolueelle kova pala, yksi tulevan sisällissodankin siemenistä. Sosialidemokraatit pitivät hajottamisen jälkeisiä lokakuun 1917 eduskuntavaaleja laittomina ja vain ”Mannerin eduskuntaa” laillisena.

Joulukuun kuudennen päivän itsenäisyysjulistusta Manner vastusti muotoseikkoihin vedoten. Mannerin ja SDP:n vastaesityksen mukaan itsenäistyminen olisi toteutettava neuvottelemalla Venäjän kanssa sopimus.

Huolimatta tappiostaan tässä asiassa SDP lobbasi Venäjällä valtaan nousseita bolševikkeja Suomen itsenäisyyden tunnustamisen kannalle. Manner, Edvard Gylling ja K.H. Wiik matkustivat viemään SDP:n kirjelmän Pietariin Leninille ja Trotskille 27. joulukuuta, kolme päivää ennen pääministeri Svinhufvudin ja tämän asiamiesten saapumista.

Lackmanin mukaan SDP:n valtuuskunnan, erityisesti Gyllingin, vakuuttelut saivat Leninin tunnustamaan Suomen itsenäisyyden, vaikka tämä olikin nyreissään siitä, etteivät sosialidemokraatit olleet ryhtyneet vallankumoukseen esimerkiksi marraskuun yleislakon yhteydessä.

”Voitto tai kuolema”

Sisällissodan edellä Manner ei ollut innokkaimpia kumouksellisia. Elintarvikepulasta kärsivien kansanjoukkojen ja militanttien punakaartilaisten paine sekä vastapuolen aggressio saivat hänet kuitenkin toteamaan, että ”tilanne kehittyy vallankumoukselliseksi” ja jos työväestö ja torpparit kapinaan ryhtyvät, ”emme voi ryhtyä sitä porvarien kanssa vastustamaan”. Kansanvaltuuskunnan puheenjohtajana Mannerista tuli punaisen Suomen johtaja.

Manner oli luonteeltaan ryhdikäs ja tinkimätön. Kansalaissodan aikana hän torjui huonoiltakin näyttävissä tilanteissa kaiken periksi antamisen, esimerkiksi ruotsalaisten tekemän välitystarjouksen saksalaisten joukkojen rantauduttua Suomeen. ”Meidän tunnuslauseemme on: voitto tai kuolema”, hän ilmoitti.

”Näkyypäs se meidän vappujulistuksemme alkavan kantaa hedelmiä, vallankumouksen merkit ovat ilmeisiä.” Kullervo Manner ja Otto Ville Kuusinen Kurikka-lehden piirroksessa vuonna 1925.

Sodan loppuvaiheessa 10.4.1918 Manner nimitettiin punakaartin uudeksi ylipäälliköksi, jolle annettiin jo varsin toivottomassa tilanteessa diktaattorin valtuudet. Niiden toteuttaminen jäi hyvin lyhytaikaiseksi – jo kaksi viikkoa myöhemmin hän oli pakenemassa maasta laivalla Pietariin, josta matka jatkui pian Moskovaan.

Siellä alkoi uusi elämä ja poliittinen työ elokuussa 1918 perustetussa Suomen kommunistisessa puolueessa, jonka keskuskomiteaan hän kuului alusta alkaen ja nousi 1920 puheenjohtajaksi. Keskitien sosialistista tuli monen muun maanpakolaisen tavoin Lackmanin luonnehdinnan mukaan äkkijyrkkä kommunisti, joka ei enää antanut Suomen itsenäisyydellekään juuri arvoa. Lackman selittää muutosta katkerasti hävityn sisällissodan jälkeisellä kostonhalulla sekä sillä, että poliittinen turvapaikka edellytti bolševikkien oppien sisäistämistä.

Odotuksia ei palkittu

SKP:n tavoitteena oli Neuvosto-Suomi. Lackmanin mukaan Manner luki sen ”osaksi kansainvälistä kommunistista järjestelmää, jossa se ei olisi ollut kansallisvaltion tapaan itsenäinen”. Lackman huomauttaa toisaalta, että ”visiot Neuvosto-Suomesta olivat varsin ylimalkaisia”. Ne kytkeytyivät myös maailmanvallankumouksen odotukseen.

Suuria toiveita ladattiin Saksaan, erityisesti vuoden 1923 kumoushankkeeseen, jonka uskottiin heijastuvan muuallekin. ”Parhaille tovereille voidaan jo sanoa näinkin: ’lahtarivallan päivät ovat luetut – ensi kesää ne eivät enää tule näkemään’”, Manner kirjoitti Suomeen 19.10.1923. Tällaiset suuret odotukset olivat Mannerille ja muille kommunisteille tyypillisiä – ja kerta toisensa jälkeen ne lyötiin maahan.

Suomessa SKP pyrki levittämään kumousmielialaa niin ammattiyhdistyksissä kuin maaseudun pienviljelijöiden parissa, mutta tulokset jäivät yleensä laihoiksi. Paha isku oli, kun Etsivä Keskuspoliisi pidätti SKP:n koko Suomen byroon 1928. Ammattiyhdistyspolitiikassa Mannerin jyrkkä linja johti SAJ:n hajoamiseen marraskuun 1929 epäonnistuneen yleislakon jälkeen. Kun sosialidemokraatit olivat perustaneet SAK:n, ”punaiseen” SAJ:hin jäi vain 700 jäsentä ja viranomaiset lakkauttivat sen pian.

Manner ei katunut jyrkkiä valintojaan, mutta tunsi syyllisyyttä SKP:n toiminnan tuloksettomuudesta, erityisesti siitä ettei se kyennyt pysäyttämään Lapuan liikettä.

Historian penkominen vei leireille

SKP kärsi sisäisistäkin ristiriidoista. Elokuussa 1920 ne johtivat jopa murhiin, kun punaupseerioppositio oli päättänyt tappaa puolueen öykkäröivät johtajat. Hyökkäyksessä tilaisuuteen, jossa öykkäröijistä pahin Jukka Rahja piti esitelmää, hän ja seitsemän muuta saivat surmansa. Tappolistalla ollut Manner pelastui, koska ei ollut paikalla.

Kaikki Neuvostoliiton poliittinen kehitys näkyi SKP:ssä. Kun Leninin kuoleman jälkeen Trotskin ja Stalinin valtakamppailu ratkesi Stalinin hyväksi, SKP Lackmanin mukaan ”myötäili kuuliaisesti voittanutta suuntausta” ja trotskilaisuudesta tuli pahin mahdollinen leima.

Manneria ja hänen tuolloista puolisoaan Hanna Malmia mietitytti yhä vallankumouksen epäonnistuminen Suomessa 1918. Lackmanin mukaan turhautuminen Suomen poliittiseen kehitykseen 1930-luvun alussa ajoi heidät etsimään syyllisiä tappioon. Tämä koitui heidän kohtalokseen – SKP:ssä ja Neuvostoliitossa oli tuolloin äärimmäisen tarkkaa, miten historiaa sai käsitellä. Oikeaa oppia varjellut Otto Wille Kuusinen kannattajineen pelkäsi, että pohdinnat syyllisistä johtaisivat myös bolševikkien syyttämiseen Suomen punaisten pettämisestä.

Manner syrjäytettiin SKP:n pääsihteerin paikalta toukokuussa 1934. Seuraavan vuoden maaliskuussa salainen poliisi NKVD teki kotietsinnän Mannerin ja Malmin asunnolle, ja marraskuussa sotakollegio langetti heille kymmenen vuoden leirituomion. Heidät myös erotettiin toisistaan.

Manner oli kuitenkin loppuun saakka ryhdikäs ja uskollinen aatteelleen. NKVD:n asiakirjoissa kiiteltiin, että hän käyttäytyi hyvin ja ”teki työtä enemmän kuin tarvitsi”. Kuolema tuli 15. 1. 1939 joko keuhkotaudin tai radioaktiivisen säteilyn vuoksi.

Lackmanin perusteellinen ja ansiokas teos valottaa Mannerin vaiheiden lisäksi laajasti erityisesti suomalaiskommunistien toimintaa itärajan takana sisällissodan päättymisestä 1930-luvulle asti. Lackmanin ote on objektiivinen ja Manneria ymmärtävä, vaikka mitenkään positiivisessa valossa Neuvostoliitto-vaihe ei näyttäydykään. Ihanteet ja todellisuus etääntyivät tosistaan yhä enemmän. Lackmanin tulkinnan mukaan Manner ei ollut pelkuri kuten moni muu, mutta vaikeni vääryyksistä puolueuskollisuuden ja idealismin vuoksi.

Matti Lackman: Kullervo Manner – kumouksellisen muotokuva. Amanita Oy 2017. 284 sivua. Kuvat kirjasta.