Populismin taustaa
Yhdysvalloissa toimi 1850-luvulla maahanmuuttoa vastustanut antikatolinen synnynnäisten amerikkalaisten Native American Party -liike.
Jäseniksi hyväksyttiin vain protestanttimiehiä ja järjestö perustui salaisuuteen.
Sen jäsenten piti julistaa kuulusteluissa: ”En tiedä mitään muuta kuin maani.”
Populismi väittää, että on vain yksi aito kansan tahto.
Vuonna 1892 muodostettiin People’s Party, jonka jäsenistä käytettiin ensin nimitystä ”Pops” ja lopulta ”populistit.”
Liikkeen kannattajat koostuivat maanviljelijöistä, jotka 1890-luvun taloudellinen lamakausi oli saattanut ahtaalle.
1890-luvun lopulla osa populisteista siirtyi sosialistipuolueeseen. Liikkeen vaatimukset toteutuivat osittain 1930-luvun New Dealin kautta.
Tuoreessa teoksessaan Mitä on populismi saksalainen politiikantutkija Jan-Werner Müller (s.1970) toteaa, että teknokraatit ja populistit eivät tarvitse minkäänlaista demokraattista keskustelua. Molemmat ovat omituisen epäpoliittisia. Kumpikin oikeuttaa uskomuksen, jonka mukaan erimielisyydelle ei ole todellista tilaa:
”On siis uskottavaa olettaa, että kumpikin valmistelee tietä toiselleen. Onhan kumpikin sitä mieltä, että on vain yksi oikea poliittinen ratkaisu ja ainoastaan yksi aito kansan tahto.”
Müller artikuloi selkeästi 135-sivuisessa teoksessaan populismin ydinkohdat. Niihin kannattaa kiinnittää tarkasti huomiota, ennen kuin lähtee kaikenlaisista ahdistuksista kumpuavan populismin virran vietäväksi. Populismi demokratian alituisena varjona ja uhkana on yksinkertaista, mutta aito demokratia on aina monimutkaista.
Teknokratia ja populismi ovat Müllerin mielestä vaihtoehdottomuudessaan toistensa peilikuvia. Molemmat edustavat eräänlaista yhden tien hyveen diktatuuria:
”Teknokratian mukaan on vain yksi oikea poliittinen ratkaisu. Populismi väittää, että on vain yksi aito kansan tahto. Talousteknokratiasta on tullut moralisointia tyyliin: teidän kreikkalaisten täytyy sovittaa menneisyyden tuhlailusyntinne kovan talouskuurin avulla. Populismista on tullut bisneshenkistä, jolloin valtioita johdetaan kuten yrityksiä.”
Yksimuotoisen kansan huutoäänestys
Müllerin mukaan populismin teorian keskeinen tehtävä tämän päivän Euroopassa on populistien erottaminen niistä poliittisista toimijoista, jotka kritisoivat eliittejä. On eri asia väittää, että ”myös me olemme kansaa” kuin tokaista: ”me, ja vain me, olemme kansa,” kuten populistit väittävät itsestään.
Populismin kasvulle on hedelmällistä maaperää, kun rikkaat pakoilevat yhteiskuntavastuutaan siirtämällä varallisuutensa veroparatiiseihin ja samaan aikaan globalisaatio ja automaatio sysäävät joukoittain työntekijöitä työelämän ja toimeentulon ulkopuolelle.
Ketkä lopulta jäävät kannattelemaan valtioita taloudellisesti? Tästä syystä Müllerin mielestä tarvitaan kiireellisesti globaali ja reilu yhteiskuntasopimus, joka estää yksisilmäisten poliittisten populististen liikkeiden synnyn.
Müllerille populismi on yksimuotoisen kansan huutoäänestys. Se on ollut seurausta vuoden 1989 jälkeisestä poliittisesta krapulasta, kun historia ei loppunutkaan vapaan markkinatalouden loputtomaan voittokulkuun, eikä Berliinin muurin murtaminen kommunismin ikeestä tuonut todellista vapautta.
Epäonnistu paremmin
Populismi on vihamielistä perustuslain mekanismeja ja siihen yhdistettyjä arvoja, kuten enemmistön tahdon rajoituksia sekä vähemmistöjen suojaa ja jopa perusarvoja kohtaan.
Müller varoittaa, että populistien käsissä perustuslaki lakkaa olemasta politiikan kehys. Sen sijaan perustuslakia käytetään pelkästään puolueellisena välineenä hallintokoneiston kaappaamiseen, kuten muun muassa Turkissa, Unkarissa ja Puolassa on tapahtunut.
Tällöin kumoutuu demokratian perusoikeus, jossa kuka tahansa voi esittää edustusväitteen ja katsoa, reagoiko jokin äänestäjäkunta siihen vaiko ei. Demokraattisten ihanteiden nimissä on aina mahdollista arvostella demokratian todellisuutta:
”Demokratia oli ja on ainoa poliittinen ihanne, joka tuomitsee sen, jos se itse kieltää tasa-arvon ja osallistamisen. Populistit tahtovat keskustelun lopettamista. Demokratian mottona voisi olla Samuel Beckettin kuuluisat sanat Worstward Hosta: ”Koskaan yrittänyt. Koskaan epäonnistunut. Ei mitään. Yritä taas. Epäonnistu taas. Epäonnistu paremmin”, Müller kiteyttää.
Populismin mystiikkaan kuuluu kuvitelma, että kansa voi hallita kohtaloaan täysin, jos se vain antaa vallan oikeille edustajille. Sen jälkeen oppositiolla ei ole käyttöä, vaikka populistit itse oppositiossa katsovat olevansa ainoat todelliset eliitin kriitikot.
Müller korostaa, että niin kauan kuin populistit pysyvät lain rajoissa ilman väkivaltaa, muilla poliittisilla toimijoilla on jonkinmoinen velvollisuus keskustella heidän kanssaan:
”Silti populisteille puhuminen ei ole sama asia kuin populistien tapaan puhuminen.”
Jan-Werner Müller: Mitä on populismi? Suom. Tapani Kilpeläinen. Niin & näin 2017.
Populismin taustaa
Yhdysvalloissa toimi 1850-luvulla maahanmuuttoa vastustanut antikatolinen synnynnäisten amerikkalaisten Native American Party -liike.
Jäseniksi hyväksyttiin vain protestanttimiehiä ja järjestö perustui salaisuuteen.
Sen jäsenten piti julistaa kuulusteluissa: ”En tiedä mitään muuta kuin maani.”
Populismi väittää, että on vain yksi aito kansan tahto.
Vuonna 1892 muodostettiin People’s Party, jonka jäsenistä käytettiin ensin nimitystä ”Pops” ja lopulta ”populistit.”
Liikkeen kannattajat koostuivat maanviljelijöistä, jotka 1890-luvun taloudellinen lamakausi oli saattanut ahtaalle.
1890-luvun lopulla osa populisteista siirtyi sosialistipuolueeseen. Liikkeen vaatimukset toteutuivat osittain 1930-luvun New Dealin kautta.
uutiskirje 