Horisontti
Äskettäin ilmestyi työmarkkinajärjestelmästä kaksi kirjaa. Lasse Laatunen ja Arto Nieminen kirjoittivat Laatusen neljäkymmentä vuotta kestäneestä urasta ja Matti Hirvola tarkastelee suomalaisen sopimusyhteiskunnan myllerrystä 2015–2017. Molemmat kuvaavat korporatistista työmarkkinajärjestelmää, Laatunen sen kulisseista käsin, ja Hirvola kysyy, onko luottamus loppu.
Laatusen ura alkoi 1970-luvun puolivälissä, jolloin ay-liikkeen kultakauden näytöt olivat jo hiljalleen tasaantumassa. Tulopolitiikan kulisseissa rakennettiin kuitenkin hyvinvointivaltiota. Nieminen nostaa Laatusen jalustalle tässä työssä. Hirvola raportoi Juha Sipilän hallituskauden sekavasta touhuilusta välttämättömyyden pakkoineen ja niiden peruuttamisineen.
Mitä heikommaksi ay-liike käy, sitä raaemmaksi uusliberalistinen valta kehittyy.
Tulopoliittista järjestelmää ajoivat 1960-luvun puolivälissä Suomen Pankki, hallitus, elinkeinoelämä ja aluksi varauksellisesti SAK. Tulopoliittisen järjestelmän haluavat nyt romuttaa Suomen Pankki, hallitus ja elinkeinoelämä, vain SAK puuttuu jengistä. Elinkeinoelämä halusi varmistaa, ettei tupoihin enää sorruta ja kirjasi sääntöihinsä, ettei EK saa tehdä keskitettyjä työmarkkinaratkaisuja.
Merkitseekö tupo-kauden päättyminen korporatismin loppua työmarkkinakentässä? Eikö enää käytäisi pienen piirin salaisia neuvotteluja, ei leppoisia rapuillallisia, hiihtoretkiä tai hirvimetsää? Ei myöskään liitoissa väkisin hyväksytettyjä, keskitettyjä ratkaisuja, eikä enää liittojen jäsenten ihmettelyä, minne ne liiton omat tärkeät tavoitteet joutuivat?
Tuskin kuitenkaan. Korporatistinen järjestelmä notkistuu pragmaattisesti uusiin muotoihin. Perimmäisenä tavoitteena on edelleenkin hillitä ja häivyttää luokkakonfliktia. Kyse on myös yhteiskunnallisesta hegemoniasta, jonka siirtymä elinkeinoelämälle alkoi 1990-luvun alun lamavuosista.
Hallituksen ja muun oikeiston esittämä käsitys, että korporatismi ja parlamentarismi olisivat vaihtoehtoja, on keinotekoinen. Sipilän hallitus on todennut moneen kertaan, että työmarkkinajärjestöt ovat epäonnistuneet uudistamaan työelämää, ja siksi tarvitaan hallituksen päätöksiä. Oikeistolaisista ajatuspajoista kumpuavat, oikeistohegemoniaa vahvistavat ideat menevät eduskunnassa läpi, eikä hallitusten ole tapana kaatua idiotismiin kesken kauden.
Verrattain monet tutkijat eivät pidä korporatismia ideologiana. Matti Hirvola käyttää käsitettä sosiaalinen korporatismi, joka kuvaa neuvotteluprosessia, jossa oletettavasti tasavertaiset vastapuolet neuvottelevat molempia hyödyttävistä järkevistä ratkaisuista. Tämä käsitys on luettavissa myös Laatusen muistelmien rivien välistä.
Laatusen uran aikana tämä piti usein paikkansa. 1980-luvun ay-liikkeen merkittävin saavutus, pekkaspäivät, saavutettiin lakkouhan ja lyhyen yhteislakon ansiosta. Oikeiston vahvistettua hegemonistista asemaansa, uusliberalismi syrjäytti sosiaalisen korporatismin. Mitä heikommaksi ay-liike käy, sitä raaemmaksi uusliberalistinen valta kehittyy.
Työmarkkinajärjestelmän uudelleenjärjestelyissä ei ole uhrattu montakaan ajatusta ihmisille, jotka yrittävät pysyä leivän syrjässä kiinni. Työllisyyden parantaminen riittää hallituksen tavoitteeksi kaikkiin leikkauslistoihin – myös työttömyyttä lisääviin. Työllisyyden parantaminen keikkuu mukana myös, kun elinkeinoelämä haluaa eroon yleissitovuudesta ja paikalliseen sopimiseen siirtymisessä. Työllisyyden parantaminen on se sokerikuorrutus, joka kelpaa kaikkiin kuristusotteisiin.
Sanotaan, että keskusjärjestöjen ylätason neuvottelupöydistä on keskinäinen luottamus kadonnut. Niin kauan kuin yleinen hyrinä keskittyy vain elinkeinoelämän kilpailukykyyn, ay-liikkeen olisi ehkä syytä kantaa huolta siitä, onko jäsenillä luottamusta liittoihinsa. Nykyiset ongelmat ovat massiivisia. Työehtosopimusshoppailu, nollatyösopimukset, pätkätyöt, kasvavat palkkaerot, vuokratyö, sukupuolten välinen tasa-arvottomuus ovat arkipäivää. Digitalisaatio, robotit ja muut tekniikan ihmeet luovat tulevaisuudessa epävarmuutta.
SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta lähetti väärän viestin mainitessaan A-studiossa viime elokuussa, että työntekijän siirtäminen halvemman työehtosopimuksen piiriin on laillista touhua. Kyseessä oli postinjakajan palkan alennus 2 500:sta 900 euroon. Laillista ehkä, mutta ihmiset odottavat tämänkaltaisen laillisuuden purkamista.
Tupokauden alussa ay-liikkeen vahvuus perustui vahvaan järjestäytymisasteeseen ja myös siihen, että työntekijät ottivat aika ajoin aloitteen omiin käsiinsä. 18.9.2015 osoitti, että kun kutsu kuuluu väki reagoi. Rautatientori oli täynnä vihaisia ihmisiä, kuten oli Senaatintori vuonna 1991 ja Eduskuntatalo vuonna 1993.
Entä tämän jälkeen? Hegemoniataistelu jatkuu edelleen.
Kirjoittaja on Elintarviketyöläisten liiton entinen puheenjohtaja.
uutiskirje 