Venäläisen runoilijan ja kirjailijan Anna Ahmatovan (1889–1966) kohtalo on viiltänyt syvältä kirjailija ja kuvataiteilija Hannu Väisästä. Hänen taiteellinen tulkintansa Anna Ahmatovan neljä huonetta -näyttely Wäinö Aaltosen museossa on puhutteleva kunnianosoitus kirjailijalle.
– Tunsin hänen julman kohtalonsa. Ahmatovan loputon urheus on aina vaikuttanut minuun, myös hänen laaja kulttuurin ja historian tuntemuksensa on esimerkillistä. Hän edustaa sivistystä, jota nykyään valitettavasti kaadetaan saostuskaivoon kaiken muun roinan ottaessa sivistyksen paikan, Väisänen tähdentää.
Anna Ahmatovasta ei ole tiettävästi tehty Venäjän ulkopuolella kuvataidenäyttelyä. Tämä kiihotti ja innosti Väisästä. Haaste oli, miten tuoda esiin kuvataiteen keinoin merkittävä ihmiskohtalo tekemättä vain muotokuvia.
Hannu Väisänen: Yhä useammassa maassa taiteilijat, kirjailijat, toimittajat ja yhteiskunta-aktivistit ovat todellisessa vaarassa.
Väisänen myöntää Ahmatovan edustavan hänelle monin tavoin esikuvaa taiteilijana.
– En nimittäisi häntä idoliksi, vaan oppaaksi silloin, kun on käveltävä muurin lävitse. Hän on ikuinen kantoapu niille, joille luova työ muodostuu taakaksi.
Ihailun ja takapakin kohteena
Itsepintainen Ahmatova uhmasi Stalinin Neuvostoliiton väkivaltakoneistoa, vaikka kaksi hänen ensimmäistä puolisoaan vangittiin ja teloitettiin. Traagisinta oli, että hänen poikansa virui vankiloissa vuosikausia.
– Ahmatova päätti 1920-luvun alussa, ettei monen muun kirjailijan, taiteilijan, tutkijan ja älymystön edustajan tavoin jättäisi Venäjää, sittemmin Neuvostoliittoa. Hän tajusi syvästi, että hänen taiteensa voisi kasvaa optimaaliseen mittaansa vain Venäjällä. Vaikeuksista ja sensuurista huolimatta Ahmatova ei halunnut emigranttirunoilijaksi tietäen, että emigroituminen tekee runoilijasta puolikkaan tai neljänneksen.
Tuolloin 1920-luvulla Ahmatova oli vielä maineensa huipulla. Hänestä tehtiin pieniä keraamisia veistoksia ja hänen ihailijalaumansa oli todella suuri.
– Takapakkia tuli vasta 1920-luvun lopussa ja tietysti 1930-luvulla. Poltetut runot -sarja ja Muistin monumentti-installaatio ovat kenties esimerkkejä tavastani käsitellä Ahmatovan loputonta sinnikkyyttä.
Ahmatovan runous vuosikymmeniä pannassa
Runous olikin vuosikymmeniä julkaisukiellossa, ja jopa hänen runojensa hallussapito oli rangaistavaa.
– Voin vain kuvitella miten ankaraa se on ollut Ahmatovalle! Me jotka saamme nauttia suhteellisesta ilmaisunvapaudesta emme kenties täysin tajua mitä todella tarkoittaa, kun kirjailijan, taiteilijan ja runoilijan työ kokonaisuudessaan amputoidaan.
Ahmatova säilyi kaikesta huolimatta hengissä, mutta menetti monta läheistään.
– On aivan selvää, että hän eli Stalinin kauden jälkeisen ajan hyvin särkyneenä ollen peloissaan ja varuillaan kuolemaansa asti. Hän ei valitettavasti koskaan nähnyt koko tuotantoaan yhdessäkään sensuroimattomassa laitoksessa. Jokaisen taiteilijan on kaiketi kysyttävä itseltään: kestäisinkö minä tuollaisen käsittelyn?
Ahmatovan runoja ei ole mahdollista sovittaa suoraan maalauksiksi eikä Väisänen halunnut ”kuvittaa” hänen tuotantoaan. Hän pyrki tuottamaan eräänlaisen kokonaistunnelman, Ahmatovaa ympäröineen säätilan Stalinin kauden vaikeina vuosina.
Näyttely on katsojalle fyysinen tilakokemus
Anna Ahmatovan kotimuseosta mallin saanut Fontankan talo -installaatio on tärkeä elementti Väisäsen näyttelyssä.
– Se ei ole tarkka rekonstruktio alkuperäisestä eikä edes pyri olemaan sellainen. Haluan tuon suuren installaation avulla tuoda suomalaiselle katsojalle lievän uhkan tunnelman, joka leijui Fontankan talon, Ahmatovan kodin yllä niinä vuosina, kun runoilija eli siellä jonkinlaisessa kotiarestissa, sanoo Väisänen.
– Runoilija sai omasta kodistaan kaikkein pienimmän huoneen käyttöönsä, kun Ahmatovan kodista 1930-luvun alussa tehtiin ”kommunalka” eli yhteisasunto. Hän oli leski, jonka poika oli pakkotyöleireillä. Fontankan talo-installaation tekeminen oli haasteellinen, mutta myös ihana tehtävä. Suurena apuna oli näyttelyarkkitehti Hannele Grönlund, jonka kanssa installaatiota ideoitiin pari vuotta.
Anna Ahmatovan neljä huonetta -näyttelyssä on maalauksia, videoita, valokuvia, esineitä ja tai tekstejä. Syy tähän monimuotoisuuteen löytyy Väisäsen monipuolisuudesta taiteilijana. Näyttely on katsojalle fyysinenkin tilakokemus.
– Päädyin siihen, että näyttely ei ole historiallinen dokumentti Ahmatovasta, halusin sen vaikuttavan moneen aistiin muodostuen kertomukseksi, jonka läpi kuljetaan. Tarkoituksenani oli lisätä näyttelyyn myös Ahmatova lukemassa omia runojaan, mutta oikeuksien saaminen osoittautui ylivoimaiseksi, joten siitä luovuttiin.
Muistamisen eetos ja nykyaika
Näyttelyn vahva eetos kutoutuu myös muistamisen tärkeydestä ja merkityksestä.
– Keskeistä itselleni on muistin merkitys. Toivoisin, että me nykyteknologiaan ylettömästi tottuneet emme unohtaisi muistiamme. Se on aarre, huomenlahja, jonka merkitys huomataan usein liian myöhään, silloin kun se menetetään. Muisti oli myös Ahmatovalle ainoa keino siirtää tuotantonsa turvaan ja tulevaisuuteen.
Väisäsen näyttelyllä on vahvat yhtymäkohtansa myös omaan aikaamme.
– Riittää kun katsoo tyrannivaltioiden lisääntymistä päivittäin. Yhä useammassa maassa taiteilijat, kirjailijat, toimittajat ja yhteiskunta-aktivistit ovat todellisessa vaarassa. Turkin tilanne on kenties kaikkein järkyttävin, koska negatiivinen kehitys siellä on ollut niin nopea.
– Venäjällä poljetaan ihmisoikeuksia ja karsastetaan kaikkea lännestä tulevaa. Unkarissa on käännetty kellot nurin, eikä vapaan lehdistön asema ole enää kaksinen Puolassakaan. Lisäksi Kiinan ja monen Lähi-idän maan poliittinen tilanne huolestuttaa. Indonesian uusi sharialaki tekee sanattomaksi.
– Aivan turha väittää, että Suomi olisi ja tulisi aina olemaan turvassa. Ihmisoikeuksista ja ilmaisunvapaudesta ei tule itsestäänselvyyksiä koskaan, ei missään, Väisänen murehtii.
Pietarin näyttelyhanke kariutui
Hannu Väisäsen näyttelyn piti tulla alun perin Pietariin. Hanke kuitenkin kariutui.
– Onneksi. En osaa sanoa, oliko sensuurilla syytä siihen. Sain niin monenlaista ristiriitaista tietoa, selityksiä ja syitä, etten lopulta voinut muuta kuin peruuttaa koko hankkeen. Kun kaiken lisäksi yksityiselämäänikin puututtiin, päätin luopua koko hankkeesta.
– Tavallaan se oli ikävää, mutta näyttelyn siirtyminen Turkuun oli suuri helpotus. Sain ilman sensuuria tehdä haluamallani tavalla kunniaa Anna Ahmatovalle.
– Kun olin ilmoittanut Pietariin, ettei näyttelyä sinne tule, hautasin itkien koko hankkeen.
Hannu Väisänen. Anna Ahmatovan neljä huonetta. Wäinö Aaltosen museossa Turussa 20.5. asti.
uutiskirje 
