Eurooppalaisen sosiaalidemokratian yleisilme on aneeminen. Sosiaalidemokraattien kannatus on romahtanut monissa maissa siitä huolimatta, että oikeisto on toiminut vuosikausia jatkuneen vihatun talouskuripolitiikan pääarkkitehtina. Esimerkiksi Hollannin viime vuoden vaaleissa demarit menettivät noin 20 prosenttia kannatuksestaan ja Saksassa SPD:n kannatus on puolittunut 20 vuodessa.
Sosiaalidemokraattien heikkoa kannatusta voi selittää monilla tekijöillä. Ehkä keskeisin niistä löytyy 1990-luvulla demarien omaksumasta kolmannen tien politiikasta, joka on hämärtänyt vasemmiston ja oikeiston välistä eroa heikentäen samalla maltillisen vasemmiston uskottavuutta poliittisena vaihtoehtona ja muutosvoimana.
Kolmannen tien strategiaan kuuluu markkina- ja globalisaatiomyönteisyys sekä pyrkimys ylittää vasemmisto–oikeisto-jako hakeutumalla vastakkainasetteluja kaihtavaan poliittiseen keskustaan. Euroopassa kolmannen tien markkinatalousmyönteiselle linjalle astui ensin Tony Blairin johtama brittien New Labour, ja perässä seurasivat pian muun muassa Saksan ja Suomen demarit.
Kolmastieläinen vasemmisto ei ole uskaltanut haastaa kapitalismia ja pääomaa.
Kolmannen tien politiikka on aikansa lapsi, jonka synty on ymmärrettävä sen ajan kontekstissa. Kolmannen tien politiikan voikin nähdä oireena vasemmiston syvästä eksistentialistisesta kriisistä, johon koko vasemmistoleiri vajosi historian loppua juhlineella 1990-luvulla.
Berliinin muurin murruttua historian julistettiin päättyneen kapitalismin lopulliseen voittoon. Anthony Giddensin kaltaisten sosiologien mukaan politiikan oli määrä muuttua kollektiivisen luokkaintressin ajamisesta yksilölliseksi elämänpolitiikaksi, sillä vastakkainasettelun ajan piti olla lopullisesti ohi.
Niinpä sosiaalidemokraateistakin oli määrä kuoriutua markkinakieltä puhuvaa kevytoikeistoa, joka pyrkii puhuttelemaan työväenluokan lisäksi kulutusvalinnoilla identiteettiään rakentavia porvarillisia individualisteja.
Sosiaalidemokraatit astuivat siis historian lopun tunnelmissa kolmannelle tielle, jonka keskustalainen politiikka yksityistämisohjelmineen ja liberaaleine työreformeineen on hyvin kaukana työväenluokkaisesta vasemmistopolitiikasta. Syvään identiteettikriisiin vajonneet sosiaalidemokraatit kuitenkin tarttuivat kolmannen tien politiikkaan kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteensa.
Kolmannen tien perinnöksi voi laskea sen, että sosiaalidemokraatteja ja keskustaoikeistoa on jo pitkään ollut vaikea erottaa toisistaan. Tämä johtuu siitä, että vastakkainasettelun jälkeisessä postpoliittisessa maailmassa kaikki ”kypsät ja järkevät” poliittiset liikkeet ovat hakeutuneet poliittiseen keskustaan, ja juuri sinne kolmastieläinen sosiaalidemokratiakin on itsensä asemoinut.
Mielikuvituksettomassa poliittisessa keskustassa kapitalismi nähdään vaihtoehdottomana itsestäänselvyytenä, kaikkea toimintaa sääntelevänä reunaehtona, jonka esittämiin vaatimuksiin politiikan on sopeutettava itsensä. Talous näyttäytyy siis ei-poliittisena, omia järkähtämättömiä liikelakejaan noudattavana ulottuvuutena, johon politiikan ei tule puuttua. Reaalisosialismin romahdettua talous onkin sanellut politiikalle reunaehdot, ja politiikka on kutistunut talouden tekniseksi hallinnoinniksi.
Kolmastieläinen vasemmisto on antautunut tämän vaihtoehdottomuuden edessä eikä se ole uskaltanut haastaa kapitalismia ja pääomaa. Se on päinvastoin monesti itse toimeenpannut niitä reformeja ja muutoksia, joita pääoma on vaatinut. Esimerkiksi Saksan työreformi, joka on pakottanut miljoonat saksalaiset elättämään itsensä epävarmoilla ja huonopalkkaisilla minijobeilla, toteutettiin sosiaalidemokraatti Gerhard Schröderin pääministerikaudella.
Kolmannen tien politiikan harjoittaminen on siis syönyt demareiden uskottavuutta vaihtoehtona poliittiselle status quolle, eikä eurooppalaisen sosiaalidemokratian agenda näytä juuri päivittyneen niistä päivistä, kun herrat Blair, Schröder ja Lipponen olivat vallassa.
Demarit puhuvat yhäkin mielellään sosiaalisesta markkinataloudesta ja he uskovat vakaasti palkkatyöläisyhteiskuntaan, vaikka digitalisaatio ja alustatalous ovat nopeasti murentamassa palkkatyöyhteiskunnan perustaa ja tekemässä miljoonista eurooppalaisista pätkätyöläisiä, freelancereita ja pienyrittäjiä. Sosiaalidemokraatit eivät siis vaikuta juurikaan päivittäneen käsitteitään, joilla he hahmottavat maailmaa.
Demareilta kuitenkin kaivattaisiin uusia avauksia ja uudistumiskykyä, sillä Euroopan poliittiset mannerlaatat ovat liikkeessä. Oikeistopopulismista on muodostunut vakiintunut poliittinen voima ja Emmanuel Macronin kaltaiset liberaalit teknokraatit ovat nousseet politiikan huipulle hujauksessa.
Euroopassa vasemmiston sisällä on jo meneillään valtasiirtymä, kun demarit menettävät kannatustaan punavihreille vasemmistopuolueille, joiden nuoret ja koulutetut kannattajat kaipaavat huomattavasti demareita radikaalimpaa vasemmistopolitiikkaa.
Sosiaalidemokraattisen vasemmiston alamäki alkoi pian sen jälkeen, kun se ryhtyi kulkemaan kolmatta tietä yrittäen kiertää vasemmiston ja oikeiston välisen vastakkainasettelun. Lähitulevaisuus näyttää, pystyvätkö demarit vielä vahvistamaan asemaansa voimakkaassa myllerryksessä olevassa Euroopan poliittisessa kentässä, vai onko heidän kohtalonsa hiljalleen vaipua marginaaliin muistelemaan menneisyytensä kunniakkaita päiviä.
Kirjoittaja on akateeminen sekatyöläinen.
[digilehti pvm=20180525 sivu=27]
uutiskirje 