Sata vuotta sitten keväällä ja kesällä Suomessa vallitsi sekasorto ja kaaos, koska kuolleita ja kadonneita oli liikaa. Vuonna 1918 Suomessa ei ollut kriisityöryhmiä omaisten ja läheisten apuna, kun maailma ympäriltä romahti. Sodan jälkeen punaleskien ja -orpojen asema oli äärimmäisen ristiriitainen. Punaleskiä jäi noin 11 500 ja punaorpoja noin 25 000. Yli kymmenentuhatta lasta menetti isänsä. Heidät ja heidän äitinsä jätettiin yksin suurimman hädän ja epätoivon keskellä.
Sodan väkivaltaiset kuolemat, kuolleiden epäasiallinen kohtelu ja katoaminen, punaisten vainajien hautapaikat kirkon hautausmaiden ulkopuolella, vankileirikurjuus, punaisten perheiden julma kohtelu, naisten teloitukset, vaikeneminen ja teloittajien armahtaminen jälkiselvittelyjen yhteydessä jättivät jälkeensä lähtemättömän muistijäljen. Tähän alastomaan totuuteen sisältyy sanaton suru.
Sisällissodan jälkeen punaisten perheiden vaikea taloudellinen ja sosiaalinen asema, ruokapula, kerjuu ja kanssaihmisten säälimätön armottomuus ovat muistelmien kasvualustaa. Kärsineen puolen oikeutettu viha ja katkeruus ovat ymmärrettäviä, joista monet pääsivät yli, toiset eivät.
Kertomuksissaan ihmiset käsittelevät paitsi pelkoa, katkeruutta, kostoa, syyllisyyttä ja häpeää, myös hyvyyttä, toivoa ja ihmisyyttä. Niin vankileirikertomuksia kuin punaisten perheiden ahdinkoa kuvaavien kertomusten keskeinen teema on nälkä ja leipä sekä punaleskien ja -orpojen sinnikkyys vaikeassa sosiaalisessa ja taloudellisessa ahdingossa.
Joulukuussa 1918 Suomen arveltiin olevan nälkäkriisin partaalla. Ilman tuontia ulkomailta Suomessa olisi ollut edessä todellinen nälänhätä. Ihmiset joutuivat myymään kaiken mahdollisen omaisuutensa saadakseen ruokaa: he myivät parempia vaatteitaan, kenkänsä ja jopa torppansa.
Työväenjärjestöt käynnistivät punaorpojen ja -leskien avustustoiminnan elokuussa 1918. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Euroopassa oli paljon orpoja, mutta Suomessa oli vuoden 1918 jälkeen kahdenlaisia orpoja, punaisia ja valkoisia, ja heihin suhtauduttiin eri tavalla.
Naisilla on erityinen rooli yhteiskunnallisten vääryyksien muistajana.
Vuoden 1918 sodan hävinneen osapuolen naisiin ja lapsiin kohdistui sosiaalista leimaamista, kärjistetyimmillään naiset leimattiin julkisesti epäsiveellisiksi ja huonoiksi äideiksi, lapset ”punikin basilleiksi”. Ihmiset elivät vuosikausia psyykkisessä, sosiaalisessa ja taloudellisessa ahdingossa.
Punaorvot joutuivat maksamaan sodasta kovan hinnan. Monet punaorvot kantoivat koko elämänsä ajan tunnetta, että heitä vihataan, koska heitä lapsina kohdeltiin syrjivästi. Heidät leimattiin vanhempien vakaumuksen, köyhyyden ja kodin perinnön takia epäkelvoiksi suomalaisiksi.
Keino selviytyä vuoden 1918 sodan aiheuttamasta henkisestä kaaoksesta oli usean naisen kohdalla aktiivinen toiminta. Kertomuksia, jotka ilmentävät naisten päättäväisyyttä, rohkeutta ja rauhallisuutta tilanteissa, joissa he vaativat esimerkiksi, että väkivaltaisesti kuollut vainaja on hoidettava ihmisarvon mukaisesti hautaan, on lukuisia.
Tilannetta vaikeutti se, että punaisten vainajien julkinen sureminen oli kiellettyä ja tulkittiin rikoksen ylistämiseksi. Yhteisvoimin naiset kuitenkin kunnostivat ja hoitivat salaa omiensa hautoja ja veivät niille kukkia. Työväen naisjärjestöt keräsivät varoja avustustoimintaan järjestämällä iltamia, punaorpojuhlia ja muistojuhlia.
Naisten kertomukset saattavat antaa vähemmän tai toisenlaista tietoa sellaiseen viralliseen historiaan, jota perinteisesti sisällissodasta tai 20- ja 30-luvuista on kirjoitettu siitä yksinkertaisesta syystä, että naiset ovat osallistuneet toimintaan niin, että näkökulma asioihin on erilainen. Olennainen kysymys liittyykin siihen, kenellä on valta kertoa menneisyydestä, mitä ja miten siitä kerrotaan, millaisen käsityksen tai kuvan virallinen historia asioista antaa. Ja kenen ääntä kuunnellaan.
Naisten muistamisen taustalla on tarve todistaa juridisesta, psykologisesta ja kulttuurisesta syrjinnästä sekä epäoikeudenmukaisuuksista, joista virallinen historia vaikeni. Kerronta on ollut tärkeä keino jakaa ja tuoda julki virallisen kulttuurin kiistämä ja unohtama kokemusmaailma. Naisten kerronta ja toiminta eivät ole pelkkä kuriositeetti, vaan niillä on ollut laaja yhteiskunnallinen ja poliittinen merkitys.
Naisilla on erityinen rooli yhteiskunnallisten vääryyksien muistajana ja muistuttajana kaikkialla maailmassa. Esimerkiksi Toukokuun aukion isoäitien yhdistyksen perustivat naiset Argentiinassa. He muistuttivat ja muistuttavat toistuvasti Argentiinan sotilasjuntan toimista vuosina1976–1983.
He eivät pelänneet kokoontua joka viikko Buenos Airesin hallituspalatsin edustalle osoittamaan mieltään siitä, että toisinajattelijoita tapettiin, tuhansia katosi ja raskaana olevien nuorten naisten vankilassa synnyttämiä lapsia alettiin välittää laittomasti adoptoitavaksi. Viranomaiset kieltäytyivät auttamasta heitä löytämään omaisiaan.
Naiset etsivät kadonneita lapsiaan ja lapsenlapsiaan sinnikkäästi vuosien ajan. Tähän mennessä isoäidit ovat löytäneet 122 lasta noin 500 siepatusta lapsesta.
Vähitellen isoäitien tarina ei ollutkaan häpeällinen heille vaan loukkausten tekijöille ja koko kansakunnalle. Kuusi vuotta sitten, vuonna 2012, Argentiinan valtio myönsi, että lasten sieppaukset vangeilta oli systemaattisesti organisoitu rikos.
Kirjoittaja on folkloristiikan dosentti Helsingin yliopistossa ja piti tästä aiheesta juhlapuheen HTY:n Naisten 120-vuotisjuhlassa 5.5.
uutiskirje 