Tiistain (9.10.) Aamulehdessä Klaus Weckroth kirjoitti epätyypillisen muistokirjoituksen hiljattain kuolleelle Antti Eskolalle. En tiedä, oliko kirjoitus tarkoitettu muistokirjoitukseksi, eikä sitä sellaiseksi ollut nimetty. Sellaisena kuitenkin sen luin. Mikä olisikaan parempi tapa kunnioittaa pitkän tiedeuran tehneen ajattelijan muistoa kuin käydä keskustelua hänen ajatustensa inspiroimana ja niiden kanssa. Kirjoituksensa lopuksi Weckroth kutsuu meidät muut jatkamaan keskustelua.
Hän peräänkuuluttaa enemmän ja parempaa selittämistä, ymmärtämistä ja keskustelua sekä tietoa, joka rikastaa elämää ja auttaa muuttamaan sitä parempaan suuntaan. Kritiikin kärki kirjoituksessa osuu niin koulutuspolitiikkaan, yliopistolaitokseen kuin mediaankin. Sillä mikään näistä ei näytä nykyisellään mahdollistavan edellä mainittujen vaatimusten toteutumista.
Epävarmuuden ja keskeneräisyyden sietokyky vaikuttaisi olevan lähellä nollaa monella tasolla, niin instituutioiden kuin yksilöidenkin. Pohdiskeleva keskustelu sekä oppiminen edellyttävät epävarmuutta ja sen myöntämistä, että tietämys on aina keskeneräistä.
Saattaa olla, että niin kutsutussa totuuden jälkeisessä ajassa suuri osa meistä pyrkii juuri omasta mielestään varmoilla totuuksilla kamppailemaan ajan tendenssejä vastaan.
Entä jos onkin paradoksaalisesti niin, että varmoihin totuuksiin nojautuminen estää parempaa selittämistä, ymmärtämistä ja keskustelua?
Tammikuussa 2017 Johanna Vuorelma kirjoitti Politiikasta-verkkolehdessä, että totuuden jälkeisen ajan sijasta elämme ymmärryksen jälkeistä aikaa, joka on olennaisesti myös kiihtymyksen aikakausi. Sekä sosiaalinen media että erityisesti joidenkin medioiden tapa kaivaa kohuja ja raivoa esiin sosiaalisesta mediasta tuottaa kokemusta kiihtymyksestä. Kun ”kansa raivostui” tai ”somekohu ryöpsähti”, ei ole väliä oliko asialla kolme, kolmetoista vai kolmesataa somekommentoijaa.
Kiihtymyksen ajassa asioiden taustoittaminen, kontekstointi ja suhteuttaminen saavat väistyä impulsiivisen reagoinnin tieltä. Kun vielä näyttää, että reaktiivista keskustelua määrittää nokittelun tarve, pyrkimys osoittaa oma ylivertaisuus ”voittamalla” keskustelu, toisten kuunteleminen ja ymmärtäminen jää paitsioon.
Kun ”kansa raivostui” tai ”somekohu ryöpsähti”, ei ole väliä oliko asialla kolme, kolmetoista vai kolmesataa somekommentoijaa.
Uskallan väittää, että usein empatian ja toisten kuuntelemisen suurimpana esteenä on taipumus tehdä kaikkia ihmisiä koskevia yleistyksiä oman kokemusmaailman pohjalta. Tätä kutsutaan universalisoinniksi.
Kerron esimerkin: Helsingin yliopiston rehtori nimesi haastattelussa tutkimusrahoitushakujen yhdeksi hyväksi puoleksi sen, että tutkijat ovat pakotettuja luomaan kansainvälisiä verkostoja (ilman kansainvälisten yhteistyötahojen listaamista hakemukseen kun ei voi rahoitusta saada).
Itse kimpaannuin tästä mielestäni tutkijanelämästä vieraantuneesta lauseesta melkoisesti, etenkin kun aamukahvi oli vielä juomatta sen lukiessani.
Hetken päästä kahvia juodessani ja asiaa tarkemmin ajatellessani, huomasin että kumpikin meistä – sekä minä että rehtori – saatamme universalisoida omat kokemuksemme. Ehkä hänelle verkostoituminen on ollut vaikeaa, tai hän on läheltä seurannut sellaisia tutkijoita, jotka verkostoituvat vain pakon edessä. Kun taas minulle ja tuntemilleni nuorille tutkijoille verkostoituminen on ollut luontevaa ja helppoa. Teemme jo jatkuvasti aktiivista yhteistyötä näiden verkostojen puitteissa, mutta meitä lähinnä nolottaa joka vuosi kysyä uudestaan samoja ihmisiä mukaan hakemuksiin.
Omasta kokemuksesta universalisoidessa sitä tuppaa mitätöimään muiden kokemukset. Mikä ei ole otollinen lähtökohta keskustelulle eikä oppimiselle.
Kerron toisen esimerkin lapsuudestani: olin koulussa hyvä matematiikassa. Laskeminen kävi minulta leikiten, mutta paras ystäväni kamppaili samojen tehtävien kanssa. Hämmästelin äidilleni, miten ihmeessä joku ei osaa näin helppoja laskuja. Saatoin sanoa sen myös kaverilleni suoraan, mikä ei ollut kivasti tehty, eikä varmasti edistänyt hänen oppimistaan.
Sittemmin olen oppinut, että ihmiset ovat erilaisia ja meillä kaikilla on erilaisia osaamis- ja vahvuusalueita.
Edelleen on olemassa paljon hetkiä, jolloin en ymmärrä, miksi joku tekee täysin erilaisen valinnan kuin itse tekisin. Siis en todellakaan kirjaimellisesti ja rehellisesti sanottuna ymmärrä.
En esimerkiksi ymmärrä, miksi joku syö leikkeleitä. Enkä ymmärrä, miksi kokouksiin pitää tilata sämpylöitä, joiden välissä on lihaleikkelettä, kun se olisi helpoin kohta vähentää kollektiivisesti kulutettua lihan määrää.
Sen verran ymmärrän, että vaikka prioriteettini eivät ole kaikkien prioriteetteja – enkä aina jaksa jokaisessa tilanteessa haastaa totuttuja käytäntöjä – muutos alkaa usein siitä, että joku avaa suunsa. Silloin kun jokin epäkohta on kaihertanut ja olen saanut aikaiseksi siitä mainita, kiitosta on yleensä tullut myös muilta, joita sama asia on häirinnyt.
Ymmärrän myös sen verran, että aina minun ei tarvitsekaan ymmärtää. Ymmärrän, että se on ihan ok. Ymmärrän, että ihmiset tekevät elämässään erilaisia valintoja. Silloin kun muiden valinnat eivät koske minua, niissä ei ole kysymys minusta. Ymmärrän, että heillä on täysi oikeus tehdä niin ja elää elämäänsä niin kuin haluavat.
Toisaalta, jos haluan oppia ja käydä keskustelua, voin kysyä miksi joku tekee niin kuin tekee tai ajattelee niin kuin ajattelee. Halutessaan hän voi asiaa minulle avata. Voin myös googlettaa. Tai lukea erilaisten ihmisten kirjoittamia tekstejä, joissa he kertovat omasta elämästään ja kokemuksistaan.
uutiskirje 
