Kirje Kabulista: Kuolemanvaara on läsnä joka hetki

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

Afganistanin tilanne on entisestään kärjistynyt. Ihmiset ovat huolissaan. Afganistanin viholliset iskevät kouluihin, urheilukerhoihin ja hääseurueisiin. Usein kohteena ovat lapset ja nuoret.

Mihin tahansa menemme, me pelkäämme. Emme voi tietää, milloin ja missä seuraava itsemurhaisku tapahtuu. Aikaisemmin tiesimme, että iskut kohdistuvat kansainvälisiin joukkoihin ja hallinnollisiin rakennuksiin kuten ministeriöihin, mutta enää mitään varmuutta ei ole; isku voi tapahtua missä tahansa.

Joka aamu kun lähden työpaikalleni, kerron itselleni, että ehkä tänään minä kuolen. Siksi yritän olla valmis kuolemaan.

Ajattelen, että minun täytyy olla valmis tekemään tiliä elämästäni: kukaan ei saa olla vihainen minulle, minun ei pidä olla velkaa kenellekään, minun pitää pyytää ja antaa anteeksi – ja ennen kaikkea minun pitää olla valmis. Tunnemme, että kuolema on hyvin lähellä meitä ja samalla muistamme kaikkia kuolleitamme.

Minua pelottaa, sillä huomaan ajattelevani, että kuolen mieluummin kuin elän loppuelämäni raajarikkona. Kaikki me sanomme, ettemme halua menettää kättä tai jalkaa tai tulla sokeaksi – on parempi kuolla.

Näinä päivinä monet ihmiset jälleen pyrkivät pois täältä. Jopa ne pakenevat, jotka elävät pakolaisina Iranissa, Turkissa ja joissakin muissa paikoissa, koska pelkäävät joutuvansa palaamaan tänne.

Ne, joilla on rahaa ja mahdollisuuksia, lähtevät täältä. Hallituksen ihmiset ja muut rikkaat ihmiset ovat vieneet perheensä pois Afganistanista. Useat heistä ovat menneet Turkkiin ja he toivovat voivansa saada Turkin kansalaisuuden.

Tunnen erään presidentin neuvonantajana työskennelleen miehen, joka osti Turkista talon ja vei perheensä sinne. Puhuin hänen kanssaan asiasta, ja kun kysyin, oliko hän hän tehnyt sen Afganistanin epävarman tilanteen vuoksi, hän ei halunnut sanoa mitään, mutta ei myöskään kiistänyt.

Myös eräs työtuttavuus – yrittäjä, joka on insinööriyrityksemme kumppani – osti Turkista talon ja jäi sitten pitkäksi aikaa Turkkiin. Hän kertoi, että näin hän voi hankkia itselleen kansalaisuuden.

Ja myös eräs sukulaisemme on Turkissa – se on maa, johon monet menevät voidakseen elää vailla pelkoa ja voidakseen turvata perheidensä elämän.

Tavallisten ihmisten täytyy jäädä tänne, he elävät sodan keskellä, menettävät perheenjäseniään ja kärsivät epävarmuudesta ja turvattomuudesta. Nykyisin missään ei ole turvallista. Suru on kaikkialla tässä kaupungissa. Monet ovat menettäneet lapsiaan – jopa kaksi tai kolme perheenjäsentä on saattanut kuolla. Tilanne on kestämätön.

Monet ihmiset olisivat oikeutettuja turvapaikkaan, mutta eivät voi paeta. On niitäkin, jotka ovat päässeet lähtemään, mutta joita YK tai muut maat eivät ole hyväksyneet turvapaikanhakijoiksi ja jotka ovat menettäneet henkensä, kun ovat palanneet tänne.

”Hallitus ja muut rikkaat ovat vieneet perheensä pois.”

On myös niitä, jotka eivät tarvitse turvapaikkaa, mutta heillä on rahaa ja he lähtevät ja saavat lopulta turvapaikan valheellisin perustein. Petoksella he hankkivat itselleen dokumentit, joiden avulla he voivat löytää uuden asuinpaikan.

Olen pahoillani, ettei edes YK kykene selvittämään, ketkä todella ovat uuden kansalaisuuden tarpeessa. He hyväksyvät väärennettyjä asiakirjoja, mutta eivät hyväksy niitä, jotka ovat todellisessa tarpeessa, mutta joilla ei ole niin paljon dokumentteja. Ja niin heidät lähetetään takaisin tänne ja he kuolevat.

Ei ole oikein, että he menettävät henkensä, mutta toisaalta joidenkin elämä täällä on pahempaa kuin kuolema.

Eronneet naiset ovat yksi ryhmä, joita uhkaillaan ja joiden elämää vaikeutetaan monin tavoin. Heitä halveksitaan, vaikka he eivät ole syyllistyneet mihinkään rikokseen. He ainoastaan toimivat toisin kuin yhteiskunnan normit sanelevat. He masentuvat ja heidän pitää sietää monia pahoja sanoja ja syytöksiä. Tällainen tilanne voi olla vaikeampi ja uhka kauheampi kuin pelko itsemurhaiskusta.

On muitakin ryhmiä, jotka eivät ole turvassa edes kävellessään kadulla: toimittajat ovat vaaravyöhykkeessä – tai naiset, joiden ainoa rikos on se, että he meikkaavat tai eivät peitä hiuksiaan. Ihmiset, jotka noudattavat vanhoja vääriä tapoja ja perinteisiä uskomuksia, suhtautuvat heihin kuin vihollisiin, eivätkä he voi elää tavallista elämää. Pahinta on, ettei kukaan halua puolustaa heitä.

Tämä kaikkialle levinnyt mädännäisyys masentaa minua. Täällä nainen ei voi turvautua lakiin ratkaistakseen ongelmansa, sillä häntä katsotaan kuin huonoa naista. He eivät auta tätä naista, sillä tämä on patriarkaalinen maa, joka on täynnä vanhoillisia ihmisiä.

Onko tämä elämää, kun kuolet sata kertaa joka päivä?

Käännös: Kirsi Mattila