Uusimpaan Pässi-näytelmäänsä Sirkku Peltola (s. 1960) on kirjoittanut yhteen varsin erilaisia elementtejä: maaseudun hoppuilematonta kuvastoa, siihen sekoittuvia salaisuuksia, lapsen huolta, paperittoman pakolaisen elämänhätää. Mutta aivan luontevasti ainekset solahtavat yhteen.
Helka-Maria Kinnusen Kajaanin kaupunginteatterille ohjaama Pässi värittyy alkuun komedian ulkoisin tunnusmerkein. On vitkaan pähkäilevää aikamiespoikaa, pulmia auton ja katonpaikkauksen kanssa, hassua sanailua, verhojen raosta kurkkivia emäntiä.
Ja on puhuva pässi, Jokke.
Huumorillisten puolten alta kuoriutuu pikkuhiljaa vakavampaa asiaa. Kepeät vinksahdukset korvautuvat jopa huutavin vääryyksin.
Konkarinäyttelijä Esko Vatulalla on tulkittavanaan kolme vajaavaltaista hahmoa. Yhdeksänvuotias Tinja-tyttö murehtii avioerolapsen ajatuksin; Jokke miettii pässin asemaansa; lampolassa piilotteleva Damir on Bagdadista paennut Filharmonian sellisti, jolta on evätty turvapaikka.
Vatula taipuu rooleihin moitteetta, myös Tinjan suruihin ja toiveeseen olla olematta vanhemmilleen ”mikään taakka”. Mieleenjäävintä on Damirin kuvaamana se, miltä tuntuu ”anoa toiselta ihmiseltä lupaa elää” – ja se, miten turhan turvapaikkahaun jälkeen jää ”apatia, tyhjyys, epätoivo”.
Siinä on Peltolan tekstin kovinta ydintä. Katso ihmistä – ihmisen omin silmin.
Sitä mukaa kuin juonirihmaston salat raottuvat, monipuolistuvat roolit. Sukulaisnaisten Hellän (Satu Turunen) ja Anitan (Sohvi Roininen) motiivit syvenevät, samalla kun aluksi vähän ohukais-paksukaismaiset kaverukset Hebu (Markus Virtanen) ja Leksa (Mika Silvennoinen) inhimillistyvät. Eläinlääkärikin (Perttu Hallikainen) saa yllättävää ulottuvuutta.
Helka-Maria Kinnunen ohjaa ilmavalla otteella, joskin aavistuksen loivaliikkeisesti. Pari reipasta kiihdytystä ei yhtään haittaisi pisimmissä kohtauksissa. Peltolan puhelias, monityylinen näytelmä ei suinkaan ole ongelmaton ohjata. On oikein, että Kinnunen ei päädy aukottoman synkkään versioon, vaikka sellaiseenkin painotukseen teksti antaisi aineksia.
Markku Hernetkosken lavastus on vaikuttava, tunnelmaltaan ja sävyiltään. Kääntöseinäinen näyttämö vaihtuu äkkiä, ilman taukoja, aivan uudenlaiseksi. Harri Leinosen luoma niukka äänimaailma ja Mikko Kemppaisen valot tukevat muutoksia hyvin.
Pässi on universaali maitotonkkanäytelmä. Panee ajattelemaan.
Sirkku Peltola: Pässi. Kajaanin kaupunginteatteriin ohjannut Helka-Maria Kinnunen. Lavastanut Markku Hernetkoski. Puvustanut Riitta Raunio. Valaissut Mikko Kemppainen. Äänet suunnitellut Harri Leinonen. Rooleissa Esko Vatula, Anita Ailio, Satu Turunen, Mika Silvennoinen, Markus Virtanen ja Perttu Hallikainen.
Samastumisen taidetta
Kainuussa toteutettu Vieraat-näytelmä on loistoesimerkki teatterin yhteisöllisestä voimasta. Ohjaaja Eino Saaren ja työryhmän hankkeeseen otti osaa satoja ihmisiä, todellisine tarinoineen ja uusine ideoineen. Koululaisia, pakolaisia, sosiaalityön asiakkaita ja ammattiväkeä.
Viime vuonna kootut materiaalit jalostuvat paitsi humaaniksi myös tiheätunnelmaiseksi esitykseksi.
Kyse on vieraudesta ja tuttuudesta, ”heistä” ja ”meistä” – ei kuitenkaan teorian yläilmoista silmäillen, vaan aivan lattiatasolta, ihmisten välillä. Maahanmuuttajaa kavahdamme ja syrjäytyneen torjumme, vierastamme miltei kaikkia, jotka erkanevat arjesta ja normaalista.
Ei siis ilmiönä mitään uutta juttua, mutta käsittelytavaltaan kyllä.
Näyttelijät Janne Kinnunen, Heidi Syrjäkari ja Vera Veiskola ovat täysin läsnä, sekä eri rooleissaan että persoonallisuuksina. Omat kokemukset välittyvät: Kinnunen kertoo kiertäneensä kauan puhumassa koulukiusatun lapsuudestaan ja tavanneensa tuhansia kohtalotovereita, Syrjäkari valottaa avioliittoaan maahanmuuttajan kanssa… Hyvin henkilökohtaista, hyvin toimivaa.
Radikaalia ja vaikuttavinta on tapa, jolla annetaan ääni kotimaastaan paenneille nuorille. Afganistanilainen haukkapoika, aleppolainen nuorimies, Somaliasta paennut äiti, ja heidän ymmärrettävät unelmansa: että voisimme elää normaalisti, että tulisin sähköinsinööriksi, että saisin lapseni ja mieheni taas luokseni.
Yleisön ulkopuoliskatse vaihtuu kertojien tunteisiin ja kokemuksiin. On teatterin taikaa, miten esitys muutamissa kohdin hiipii aivan iholle – ja jopa alle.
Tärkeä puoli Vieraissa on, että katsanto ei rajoitu vain maahanmuuttajiin vaan yhtä lailla kuvan keskellä näkyvät yhteiskuntamme omat ”vieraat”: syrjäytetyt, päihde- ja mielenterveystoipujat, toimeentulotukiarmeija…
Näytelmä on monipolvinen, hauska ja ahdistava, ja loppuun saakka yllättävä. Pari ”yhteiskuntaopin tuntiakaan” eivät saarnaa millin vertaa, vaan antavat yhteiskunnan polarisaatiosta ytimekästä ajateltavaa.
Esitys on kuvataiteilija Membirin mietitysti lavastama. Pahvilaatikoista on kätevä rakennella korkeita muureja – ja sortaa ne taas alas. Näyttämökuvat täydentyvät kekseliäin äänin, valaistuksin ja savuin.
Näytelmän lopussa kysellään: ”Keiden tämä kaupunki on? Ketkä tänne ovat tervetulleita?” Kajaanista ja kainuulaisista kertoo paljon, että tällaisia kysymyksiä rohjetaan esittää avoimesti. Että peili asetetaan jokaisen eteen.
Ei ikävä kyllä onnistuisi vielä ihan joka kylässä.
Eino Saari ja työryhmä: Vieraat. Kajaanin kaupunginteatteri ja Vaara-kollektiivi 2019. Ohjaus Eino Saari. Koreografia Sonja Pakalén. Lavastus ja taidenäyttely Membir. Puvut Pirkko Paananen. Äänet Juho Lukinmaa. Valot Henri Pyy. Videot Jani Sourander ja Juho Lukinmaa. Näyttämöllä Janne Kinnunen, Heidi Syrjäkari ja Vera Veiskola.
uutiskirje 
