Runoilija Eino Santanen (s.1975) tarttuu ideologiaa kraivelista. Rakas kapitalismi pilkku on proosan rajoja rikkova teos, jonka 13 tekstiä viiltävät aikakautta ja talousjärjestelmää.
Santanen liittyy kirjallisuutemme uuteen kapitalismikriittiseen suuntaukseen Johannes Ekholmin ja Pontus Purokurun seuraan. Viisi runokokoelmaa aiemmin julkaissut Santanen käsittelee taloutta, teknologiaa ja some-ilmiöitä myös runoteoksessaan Yleisö (2017). Ensimmäisessä proosakirjassaan hän ponnistaa poliittisista, käsitteellisistä ja esteettisistä lähtökohdista – esiin kuoriutuu väkevä teos.
Santasen musta satiiri pyllistää psykologisoivalle kerronnalle ja ”uskottavuudelle”. Hirtehishuumori kannattaa teoksen äkeää tendenssiä, joka vähemmän taitavan kirjoittajan käsissä tuntuisi alleviivaavalta. Teoksen eetos taipuu nihilismiin, jopa ihmisvihaan, mutta kyse on fossiilikapitalismin tuottamasta nihilismistä ja ihmisvihasta. Ratkaisua Santanen ei tarjoa. Tai ehkä viimeisen novellin viittaus ihmisten väliseen yhteisöllisyyteen luo arkaa toivoa?
Kokeellisuutta pudotuspeleissä
Tietyin varauksin Santasen kokeellista otetta voisi verrata Harry Salmenniemen novellistiikkaan. Yhteiskuntafilosofiselta puolelta mieleen tulevat Eetu Virénin kirjoitukset.
Santanen perkaa kapitalismin hyötyjien ja uhrien osaa, mutta huomio keskittyy kielen- ja symbolien käyttöön, jolle mikä tahansa ideologia rakentuu.
Kertomuksessa Trickle down chicken kohdataan pätkätyöläinen, jatkuvasti epävarmoista nälkäpalkkioistaan kamppaileva mies, joka esittää työkseen jättimäistä kanaa. Hänen toimenkuvansa on nokkia yritysten sidosryhmätilaisuuksissa pöydiltä tippuvia muruja.
Erään kulttuurialan säätiön hallituksessa näyttää muun työelämän tapaan kulttuurielämää mädättävät tähtikultin, pudotuspelien ja pröystäilyn kasvot.
Santanen hyödyntää modernismin ja postmodernismin tyylikeinoja. Tarinoissa on tahallisia virheitä: katkeava virke toistuu, sanoista jää pois kirjaimia tai sanojen päälle penetroituu vierasta sanaa, välimerkkejä tai numeroaineista. Näin teksti paitsi korostaa materiaalisuuttaan ja rikkoo todellisuusilluusiota myös näyttää kuinka kirjallisuus on aina törmäilevien diskurssien painimolski.
Kielivirheet, väärin kuulemiset ja Touretten oireyhtymää muistuttavat, tekstiin tunkeutuvat hävyttömyydet, luovat komiikkaa.
Kapitalismi ja koneellistuminen
Santasen teoksessa kapitalismi on viety loogiseen ääripisteeseensä, teknologinen koneisto liikuttaa henkilöitä kuin marionetteja. Yhteiskunnan teollistava vaikutus siirtää uutta elämää hyödyn piiriin. Järjestelmä perustuu eläinten, elonkehän ja alipalkatun työvoiman automatisoidulle murhaamiselle ja hyväksikäytölle.
Santasen musta satiiri pyllistää psykologisoivalle kerronnalle ja ”uskottavuudelle”.
Santasen henkilöt elävät markkinadarwinistisen julmassa maailmassa, joka tuntuu äkkiseltään absurdilta, mutta alkaa kylmäävästi muistuttaa nykytodellisuutta. Ihmisistä on tullut jatkuvasti kännykkäkameroilla itseään kuvaavia tuotekehikkoja, jotka toistavat automatisoituja tekoja. Henkilöt kiistelevät ”kuvaruumiidensa” käyttöoikeudesta ja laskeskelevat työsuoritustensa ja pykäämiensä tuotteiden arvoa. Teoksen loppupuolella ihmiset ovatkin jo muuttuneet roboteiksi.
Proosapalassa Me nostamme katseemme tavataan jopa kirjailijarobotti ”Eino Santanen” ja sätitään kirjallisuuden muuttumista teollisuudeksi.
Konkretia vyöryy päälle
Taistelukenttä on teoksen avaintekstejä. Siinä asuntonäyttöä luullaan paikkasidonnaiseksi performanssiksi. Erehdys muuttaa yksiön taistelukentäksi, jossa ottelevat novellin päähenkilön kirjoittamat hahmot.
Santanen viittailee formalisti Viktor Šklovs-kiin, jonka kehittämä outouttamisen tekniikka onkin ahkerassa käytössä. Šklovskin tunnetun ajatuksen mukaan taide on kielenkäytön automaatioiden purkamista. Toinen taideteoreettinen lähtökohta on konkretismi.
Taistelukenttä päättyy siihen, kun 18 sivua kapitaaleilla kirjoitetun sanan NURMENVIHREÄ variaatiota vyöryy tukahduttamaan eturyhmien taistelun.
Niminovelli rakas kapitalismi pilkku taas vyöryttää esiin omistaja- ja työnantajaluokan edustajan härskiä monologia. Tulee selväksi, että fossiilikapitalismille ihmisetkin ovat vain jätettä. Kapitalisti julistaa valmiutensa nuijia ”roskaväki”, mutta luhistuu nyyhkytyksiin ilmastoahdistuksen kourissa, pelätessään, ettei vauraus pelastakaan häntä lopunajan tulvilta.
Eino Santanen: rakas kapitalismi pilkku. Teos 2020. 201 sivua.
lehti 