Orlando Figesin Vallankumouksen Venäjä on tiivis ja näkemyksellinen teos Neuvostoliiton historiasta. Lontoon yliopiston historian professori Figes tekee uusia tulkintoja, vaikka toistaa vakiintuneitakin käsityksiä. Teos erottuu edukseen oivaltavalla näkökulmallaan.
Aiemmassa kirjassaan Kuiskaajat (2011) Figes ruotii tavallisten neuvostokansalaisten elämää. Vallankumouksen Venäjä heittää vinkkelin itse vallankumoukseen. Figesin mukaan se oli sata vuotta kestänyt kehityskulku, ei vain vuoden 1917 ympärille kehkeytynyt tapahtumasarja.
Figes tarkastelee erityisesti bolševikkijohdon suhdetta vallankumouksen päämääriin, välillä ymmärtävästikin, mutta kriittisesti ja tosiasiat tunnustaen. Lenin kanonisoitiin varhain, ja jokainen Neuvostoliiton johtajista uskoi toteuttavansa vallankumousta hänen jäljillään. Kaikilla oli oma tulkintansa, ja siihen Leninin ristiriitainen perintö antoi eväät.
Nykyhistoria perustuu avautuneisiin neuvostoarkistoihin. Figes viittoilee niin läntisiin kuin venäläisiin historioitsijoihin, Sheila Fitzpatrickiin, Anne Applebaumiin, Dmitri Volkogonoviin ja Oleg Hlevnjukiin. Hän siteeraa viljalti alkuperäislähteitä.
Vallankumouksen käännepisteinä Figes näkee neuvostovallan alkuvaiheessa kehkeytyneet mallit, sota-kommunismin ja uuden talouspolitiikka NEP:in, joiden välillä Neuvostoliitto kipuili koko ajan kykenemättä valitsemaan ja uudistumaan. Propagandan ihanteelliset kasvot peittivät lähes näkyvistä nuivan todellisuuden.
Figesin mukaan ongelma oli se, ettei bolševikeilla ollut selvää ideologiaa. Vallankumouksen ja sisällissodan jälkeen vasen siipi halusi edetä suoraan kapitalismin poistoon ja jatkaa sotakommunismia. Se oli syntynyt osin puna-armeijan tarpeisiin, osin luokkasodan välineeksi; se pyrki poistamaan yksityisen kaupan, kansallistamaan suuryritykset, militarisoimaan työnteon, pakko-ottamaan viljan talonpojilta ja poistamaan rahan valtion säännöstelyllä. Tässä talouden ja yhteiskunnan läpikotaisessa valvonnassa oli totalitaristisella valtiolla juurensa.
Lenin taas halusi, että kapitalistisia menetelmiä käytettäisiin ensin talouden jälleenrakentamiseen sodan tuhoista. Vuonna 1921 siirryttiinkin ”tilapäiseen peräytymiseen” eli NEP:in sekatalousmalliin.
Figes ajoittaa vallankumouksen alun jo 1891 suureen nälänhätään. Tuolloin kansalaisyhteiskunta törmäsi tsaarin kanssa, joka kieltäytyi reformeista. Vallankumous kasvoi työläisten ja talonpoikien kurjasta asemasta ja siitä, ettei ollut parlamenttia, eikä mitään kanavaa muutokseen. Marxismi tarjosi modernin, länsimaisen vision Venäjästä.
Helmikuun 1917 vallankumous kukisti tsaarin ja nosti valtaan demokraattisen väliaikaisen hallituksen. Sen uudistukset eivät tyydyttäneet kaikkia; monet vaativat yhteiskunnallista kumousta ja valtaa neuvostoille, joissa kaikkien vasemmistolaisten puolueiden tulisi istua.
Bolševikkien lokakuun vallankumous ikään kuin vastasi näihin odotuksiin. Mutta se ei kumonnut vain väliaikaista hallitusta, vaan syrjäytti myös muut neuvostojen puolueet. Kyseessä oli vallankaappaus, joka samalla pirstoi sosialistisen liikkeen Venäjällä, selittää Figes.
Demokratian muodollisia periaatteita halveksuva Lenin hukkasi mahdollisuuden vasemmistopuolueiden yhteistyöhön, vaikka bolševikkijohtajista Grigori Zinovjev ja Lev Kamenev kannattivat sitä.
Figes väittää, että Leninin aatelinen tausta selitti hänen määräilevyytensä ja jyrkkyytensä. Lenin mielsi kansan ihmismateriaaliksi, jota tarvittiin lähinnä hänen vallankumouksellisten suunnitelmiensa toteuttamiseen.
Yksi selitys kompromissittomuuteen voi olla myös Lenin vahva ideologisuus. Se oli sekoitus marxismia ja venäläistä nihilismiä, kuten Kansan tahto-järjestön aatteita. Leniniin vaikutti erityisesti Pjotr Tkatševin ”jakobismi”. Tkatšev puolusti vallan anastamista ja diktatuurin pystyttämistä etujoukon avulla.
Historioitsija Stéphane Courtais on huomauttanut Leninin imeneen vaikutteita myös Sergei Netšajevilta. Tämän mukaan vallankumoukselliset nousevat ”porvarillisen moraalin” yläpuolelle puhdistaessaan yhteiskunnan. Leninin mukaan sisällissota oli luokkataistelun ja diktatuurin turvaamisen välttämätön vaihe, se oikeutti terrorin. Terrori oli myös todiste vainoharhasta, että hallitusta piirittivät ulkoiset ja sisäiset viholliset. Sama militaristinen logiikka ”kampanjoineen” ja ”rintamineen” jatkui ruokkien sortoa läpi neuvostoajan.
Talouspoliittisesti Lenin silti kykeni kompromisseihin. Figes tulkitsee, että kääntyminen NEP:iin ei johtunut vain 1921 kapinoista, vaan Lenin oli tarkoittanut NEP:in pitkäkestoiseksi suunnitelmaksi. Marxilaisena hän oli alkanut ajatella, että Venäjälle pitäisikin luoda kehittynyt kapitalismi, josta edettäisiin sekatalouden kautta sosialismiin. Kollektivointi kuului NEP:iin, mutta Leninin näkemyksessä se olisi ollut asteittainen ja vapaaehtoinen ja perustunut osuustoimintatiloihin.
Toisaalta kaikki stalinismin elementit, yksipuoluevalta, terrorihallinto ja johtajakultti, perustettiin jo Leninin aikana. Stalinin valtaannousu oli itse asiassa Leninin 1921 säätämän diktatorisen puolueen fraktioiden kiellon suora hedelmä.
Stalinin aika merkitsi paluuta sotakommunismiin. Kollektivointi teki talonpojista jälleen maaorjia. Lisäksi Neuvostoliittoa rakensivat niin Gulagin orjat kuin ”sosialististen työmaiden” halpatyöläiset. Stalin käänsi Neuvostoliiton konservatiiviseen ja nationalistiseen suuntaan. Uusi aineellisten etujen jakamisen hierarkia teki Neuvostoliitosta hyvin porrastetun, vaikka virallisesti oli tasa-arvon ideaali.
Nikita Hruštšov paljasti osin Josif Stalinin rikokset 1956 pyrkien ”palaamaan leninismiin” ja esittäen stalinismin ”poikkeamaksi”. Näin Hruštšov koetti saada kannatusta uudistusohjelmalleen, mutta puolue joutuikin jatkuvaan legitimiteettikriisin. Suunnitelmatalouskaan ei ikinä oikein toiminut.
Jos NEP:iä olisi alunperin jatkettu tai kollektivointi purettu ja palattu sekatalouteen, kuten Kiinassa tapahtui 1970-luvulla, olisi talous luultavasti saatu toimimaan, mutta ideologia ei antanut myöden. Ongelmaksi olisi siinäkin tapauksessa jäänyt diktatuuri – ja sehän perustui pyhän Leninin näkemyksiin. Kansa kysyi: miten luottaa puoluediktatuuriin, joka oli tappanut miljoonia, valehdellut ja ollut katastrofaalisen väärässä?
Hruštšovia seuraava johtaja, Leonid Brežnev, ei yrittänytkään uudistuksia.
Mihail Gorbatšov kuitenkin päätti vielä kerran koettaa: perestroika ei merkinnyt vain siirtymistä NEP:in tyyliseen sekatalouteen vaan myös demokratisointia. Kansalaisyhteiskunta syntyi. Figes käsittää Gorbatšovin kehittyneen lopulta sosiaalidemokraatiksi, joka kannatti monipuoluejärjestelmää ja markkinataloutta.
Uudistukset tulivat liian myöhään. Neuvostoliiton romahdus oli niiden syytä tai ansiota, ei taloustilanne, väittää Figes, sillä glasnostin sananvapauden myötä kaikki rikokset, väärinkäytökset ja ympäristöongelmat vyöryivät esiin. Usko järjestelmään katosi.
Onko Neuvostoliiton romahtaminen demokratisoitunut tai jakanut valtaa ja varallisuutta Venäjällä? Ei paljoa. Pitkälti on syynä se, ettei neuvostovallan rikoksia ole ruopattu perinpohjin, uskoo Figes. Vladimir Putin on palauttanut neuvostohistorian kunnian osana Venäjän pullistamista suurvallaksi. Stalin on rehabilitoitu. Poliittinen sorto on palannut. Tämä kaikki vaikuttaa pohjaavan paljolti vallankumouksen epäonnistumiseen.
Figesiä tulkiten vallankumous epäonnistui, koska se perustui pakottamiseen ja väkivaltaan ja juuttui dogmatismiin. Bolševikkien äärimodernistinen, antihumanistinen ajatus ihmisyksilöistä raaka-aineena valtion palveluksessa kommunismin toteuttamiseksi ei luonut kestävää pohjaa tulevaisuudelle. Virheellistä oli myös voluntaristinen usko muokata maailmaa tosiseikoista välittämättä. Neuvostovitsin mukaan ”jos todellisuus ja teoria ovat ristiriidassa, niin sen pahempi todellisuudelle”.
Orlando Figes: Vallankumouksen Venäjä 1891–1991, suom. Kalevi Suomela, 377 s. Siltala 2021
uutiskirje 
