Viime viikkoina on jälleen käynnistynyt keskustelu inflaatiosta. Samalla on alkanut varoittelu, että keskuspankkien löysä rahapolitiikka yhdistettynä monien valtioiden elvyttävään finanssipolitiikkaan uhkaa johtaa hallitsemattomaan hintojen nousuun taloudessa.
Etenkin Euroopassa tällaiset varoittelut nostattavat muistoja 1920-luvun Weimarin tasavallan Saksasta. Tarinaa kerrotaan niin, että rahan arvo tuhoutui hyperinflaatiossa 1920-luvulla, minkä seurauksena kansa raivostui ja lopulta Adolf Hitlerin johtamat natsit nousivat valtaan.
Tarina on hyvä, mutta se ei ole totta. Oikeasti natsit nousivat valtaan 1930-luvun laman jälkimainingeissa, jolloin Saksa ei kouristellut inflaation kourissa, vaan päinvastoin deflaatiossa. Hinnat siis laskivat laajalti ja taloudessa vallitsi suurtyöttömyys. Hallinto pahensi tilannetta vielä tiukalla finanssipolitiikalla eli nykykielellä talouskurilla, kirjoittaa itävaltalainen tutkija Philipp Heimberger.
Heimberger vastasi viime vuoden puolella kirjoituksellaan saksalaisen ekonomistin Hans-Werner Sinnin mielipiteisiin. Sinn oli pitkään Saksan tunnetuimpia taloustieteilijöitä, joka on antanut myös useita haastatteluja suomalaisille tiedotusvälineille, viimeksi Helsingin Sanomille. Sinn on painottanut juuri hyperinflaation vaaraa ja maininnut virheellisen väitteen, kuinka se johti natsien valtaannousuun.
Saksassa 1930-luvun alun laman aikana hallitus tiukensi talouspolitiikkaansa. Se johti työttömyyden entistä kovempaan nousuun, mikä luonnollisesti lisäsi tyytymättömyyttä hallintoon. Mitä kovemmin hallituksen toimet osuivat eri alueille, sitä innokkaammin niillä äänestettiin natseja, Heimberger tiivistää vuosina 1930-1933 pidettyjen vaalien tulosanalyysin.
Jos toi talouskuri 1930-luvulla natsit, toi se 2010-luvulla brexitin eli Britannian EU-eron. Maassa järjestettiin vuonna 2016 kansanäänestys, jolloin konservatiivihallinnon ajama tiukka talouskuripolitiikka oli ollut useita vuosia voimassa.
Lopputuloksena oli, että pahiten talouskuripolitiikasta kärsineillä alueilla äänestettiin innokkaimmin EU-eron puolesta. Tunnetusti näitä alueita oli riittävästi, jotta vaalitulos keikahti eroa ajavien voitoksi. Sinänsä on paradoksaalista, että kovimmin eroa kannattaneet alueet olivat myös eniten EU-tukea saavien joukossa.
Joka tapauksessa nykyinen pääministeri Boris Johnson tietää, mitä kello on lyönyt. Hänen johtamansa konservatiivipuolue on nakannut talouskurin ja teknokraattiset talouspoliittiset säännöt roskapönttöön. Tilalle on tullut sopiva annos sosiaalista konservatiivisuutta ja nationalistista talouspolitiikkaa, jolla luvataan elvyttää juuri näitä talouskurista kärsineitä alueita.
On selvää, että valtio ei voi pidemmän päälle elää pelkästään velkaantumalla. Kukaan ei oikein tiedä milloin ja miksi, mutta jossain vaiheessa ja jostain syystä valtion velkakuorma voi kasvaa liian isoksi. Selvää on kuitenkin se, että se ei ole EU:ssa määritelty 60 prosenttia bruttokansantuotteesta.
Mutta vielä tärkeämpää on ymmärtää, että ilman voimakasta elvyttämistä ja kevyttä finanssipolitiikkaa Eurooppa olisi tällä hetkellä huomattavasti heikommassa jamassa. Siksi talouskuria vaativien kannattaa muistaa, että historialla on taipumus välillä toistaa itseään.
Kirjoittaja on KU:n päätoimittaja
uutiskirje 
