Kun kuulin Satakunnan Työn pitkäaikaisen päätoimittajan Aarre Mäkelän jättäneen 95. ikävuodellaan meidät entiset alaisensa muistojemme pariin, ponnahti sieltä jostakin vuosikymmenien takaa esiin kaksi hyvin konkreettista asiaa. Ensimmäinen oli hänen leppeä, usein jopa lempeä hahmonsa ja tapansa katsoa, puhua ja ohjata toimitukseen vasta tullutta ”mistään mitään tietämätöntä” opiskelijaa lehden tekemisen monisyiselle polulle.
Edellisestä muistui mieleen heti myös se, miten juuri hän etsi minut kesätoimittajaksi keväällä 1972, siis melkeinpä 50 vuotta sitten. Tämä muisto kertoo jotakin oleellista siitä, millainen maailma oli tuolloin ja miten monet työn tekemisen ja elämisen tavat ovat tässä ajassa muuttuneet. Eihän tuolloin ollut kännyköitä, mutta eipä ollut läheskään kaikilla muitakaan puhelimia (lapsuudenkodissani ei koskaan). Siitä miten porilainen päätoimittaja lopulta sai käsiinsä Vammalasta Tampereelle opiskelemaan muuttaneen nuorukaisen voisi kirjoittaa kokonaisen novellin. Siinä oli oma roolinsa esimerkiksi maalari Eino Kaskella.
Aarre Mäkelällä ja hänen ikäpolvellaan oli muistin ja kokemuksen antamaan tietoa ja tajua tietenkin vieläkin paljon vanhemmista ajoista, myös sotia edeltäneistä ja niiden aikaisista. Itse hän oli joutunut maailmansodan loppuvaiheessa kotimaasta heitteille alaikäisenä merimiehenä, pelastunut kuitenkin kotiin Ulvilaan ja Poriin, päässyt jatkamaan opin tietä muun muassa Sirola-opistossa, Moskovassa ja muutenkin, ja lopulta kiinnittynyt vuonna 1953 siihen, mistä tuli hänen työnsä ja elämänsä sisältö eläkkeelle jäämiseen saakka eli yli kolmen vuosikymmen ajaksi: kolme kertaa viikossa ilmestyneen Satakunnan Työn tekemiseen.
Omalle sukupolvelleni noista ”aivan vanhoista” asioista ei kuitenkaan juuri kerrottu, vaikka lehtitalossa oli 1970-luvulla vielä monia sodat eri tavoin kokeneita. Tehtiin työtä tässä ja nyt. Tärkeää oli itsestään selvästi se, että lehden ilmestymisen rutiinit joka suhteessa (siis ketju juttujen kirjoittamisesta lehden painamiseen ja jakeluun) toimivat ja että jokainen osasi siinä oman osuutensa niin, että ei koko ajan tarvinnut kädestä pitäen neuvoa.
Aarre Mäkelältä sain monta oppia, muun muassa sen, miten esimiesasemassa olevan tulee käyttäytyä. Aarre oli paitsi kirjoittajana luova myös politiikassa kekseliäs. Hän ei mennyt kaikkiin ansoihin vaikka oli, pitää lisätä, uskollinen omalle poliittiselle liikkeelleen. Omiakin tekemisiään hän kuitenkin osasi arvostella. Kaikki ei kuitenkaan ollut ”pelkkää politiikkaa”, vaan esimerkiksi ympäristö- ja kulttuuriasioissa lehti oli ajoittain uskallan sanoa valtakunnan mitassakin useimpia muita lehtiä ison askelen edellä. Satakunnan lähialueen Itämeren tila sekä muun muassa paikallinen teatterielämä olivat lehdessä hyvin esillä. Tässä kaikessa riittäisi tutkijoillakin vielä selvittämistä.
Sosialismia Satakunnan Työ tietenkin Mäkelän aikana tarjosi, mutta ei suoranaisesti tuputtanut (vaikka nykylukija voisi muutamia propagandistisia käytäntöjä ihmetellä ja kauhistuakin). Neukkuihin päin päätoimittaja osasi olla kohtelias, mutta kahvipöydässä sanoa miten asiat oikeasti ovat. Kaikki toimituksen posti vietiin aina päätoimittajan työhuoneeseen, ja sinne tulivat ruskeassa kääreessä myös Neuvosto-Karjala ja joko Pravda tai Izvestija. Niitä ei kuitenkaan plagioitu, ja mitä tulee ylipäätään sellaisiin ns. kumppaneihin kuin Neuvostoliitto tai Sinisalo, Aarren rauhallisesta kommentoinnista jäi mieleen ainakin yksi hänen havaintonsa: kukin taaplaa tyylillään, katsotaan sitten kenen tapuli loppupeleissä parhaimmalta näyttää.
Ihmisenä Aarre Mäkelä oli toiset huomioon ottava ja positiivinen sanan eri merkityksissä. Ehkä hän vaati alaisiltaan joskus liiankin vähän, mutta tilanteet elämässä ja varsinkin työelämässä vaihtelevat niin, että kaikkea ei vuosikymmenien jälkeen osaa arvioida enkä yritäkään. Aarre oli esimieheni kesinä 1972 ja 1973, sitten vuodet 1974–1979 ja lisäksi juttujeni julkaisija jo vuodesta 1970 ja aina vuoteen 1985. Ainoan kritiikin muistan koskeneen sitä, että ehkä hieman liian subjektiivisen kimalaisenkuonontarkasti kuvailin matkakertomuksessani Mouhijärven maalaismaiseman yksityiskohtia. ”Ketä tuo kiinnostaa”, Aarre kysyi.
Olen luvannut sanoa muistosanat hautajaisissa, joiden järjestäminen nyt poikkeusaikana on kuitenkin perinteisellä tavalla ollut mahdotonta. Muistosanat ovat tässä. Muutamalla rivillä sanoen: lähimmäiset ovat menettäneet sukunsa kokeneimman ja viisaimman, tervaskantonsa, ja me hänen työtovereinaan olleet olemme menettäneet itsellemme tärkeän ihmisen. Onneksi sain vuonna 1986 tehdä lehden historiikin, jossa myös Aarre Mäkelän persoona ja työ tulevat ainakin jollakin tavalla esiin.
Aimo Ruusunen
Aarre Mäkelä syntyi nelilapsiseen työläisperheeseen tuolloin vielä Ulvilaan kuuluneella nykyisellä Porin Vanhallakoivistolla 2. heinäkuuta vuonna 1927. Sota-aikana hän oli merillä. Sen jälkeen alkoi opiskelun ja ns. muiden töiden vaihe. Opiskelua kesti pitkälle eläkevuosiin saakka. Satakunnan Työn toimitukseen Aarre tuli vakinaiseksi toimittajaksi vuonna 1953, ja 10. kesäkuuta 1962 hänestä tuli lehden päätoimittaja, missä tehtävässä hän oli eläkkeelle jäämiseen eli päivään 30. kesäkuuta 1985 saakka. Varsinkin lehden alkuvaiheissa sen palstoilla esiintyi suuri määrä erilaisia nimimerkkejä, joista Mäkelä esiintyi alkuvaiheessa Kaimana, mutta sitten vakiintui pakinoitsijan nimeksi koko uran ajaksi Karjarannan Kaaleppi. Aarre Mäkelä kuoli Porissa 3. marraskuuta 2021.
uutiskirje 
