Muutama vuosi sitten luin Pentti Sainion kirjan ”Armeijan hukatut miljardit” ja pidin hänen kritiikkiään aikaisempiin hävittäjähankintoihin hyvin perusteltuina. Viime keväänä luin palkitun tiedetoimittajan Risto Isomäen kirjoittaman kirjan ”Mitä koronapandemian jälkeen.” Tässä kirjassa sivulta 191 sivulle 217 Risto Isomäki perustelee uusien hävittäjähankintojen mielettömyyttä argumentein, joista on helppo olla samaa mieltä.
Viime vuonna ilmestyi Juha-Pekka Raesteen ja Hannu Sokalan kirja ”Maailman 50 vaarallisinta yhtiötä”. 28:nneksi vaarallisin yhtiö kirjassa on Lockheed Martin, joka on maailman suurin aseiden valmistaja. Kirja kertoo, että F-35 joutui arvostelun kohteeksi melkein heti, kun se oli 2011 valittu Yhdysvaltain ilmavoimien, laivaston ja merijalkaväen seuraavaksi hävittäjäksi.
Yhdysvaltain senaatin puolustusvaliokunnan pitkäaikainen puheenjohtaja, edesmennyt John McCain luonnehti sitä ”malliesimerkiksi väärinkäytöksistä hankinnoissa. Hän kutsui konehanketta myös ”onnettomuudeksi ja tragediaksi”. F-35 on kaikkein kallein asejärjestelmä, eikä budjettien paukkuminen ole asehankinnoissa mitenkään ainutkertaista. Erityistä kritiikkiä saa toimimaton varaosahuolto ja maallikostakin lentäjän pelkän kypärän 400 000 dollarin hinta kertoo, millaisesta rahastuksesta hävittäjäkaupoissa on kysymys. Risto Isomäki sanookin suoraan, että voitelu ja lahjukset on valtavan ratkaisevia asekaupoissa.
Toimittajien tehtävä olisi selvittää, ketkä kaikki ovat lahjotut. Risto Isomäki epäilee isoa joukkoa poliitikkoja ja yllyttää seuraamaan, minne he lahjusrahansa sijoittavat. Paavo Lipposen vakuuttelu hankkeen hienoudesta Demokraatissa herätti epäilyjä ja entisen pääministerin innokkuus Yhdysvaltojen sotakumppaniksi Irakiin tuntuisi viittaavan samaan suuntaan.
Kun perjantaina 10.12. uutisissa Suomen sanottiin valinneen kalleimman hävittäjän, niin suomalaisena ilmaisu särähti ilkeästi korvaani. Eihän hävittäjähankinnoista ole missään vaiheessa käyty kansalaiskeskustelua. Tässä muistui mieleen isäntämaasopimus, josta niin ikään ei käyty kansalaiskeskustelua. Nyt Suomen kansalaisena minusta tuntuu, että ei tässä Suomella olekaan ollut päätösvaltaa, vaan ”isäntä USA” on päättänyt ja maansa pettäneeet johtajamme ovat alistaneet kansalaisemme verovaroineen kalleimman asejärjestelmän maksajiksi.
Helsingin hengen katoamista valitellut Niinistö ei uskalla katsoa peiliin, josta hän näkisi suoraan Helsingin hengen aktiivisimman tuhoajan. Miten voi kuvitella lisäävän Suomen turvallisuutta hakeutumalla maailman suurimman ja sotaintoisimman roistovaltion sillanpääasemaksi?
14.12. uutiset kertoivat, että Niinistö oli edellisenä päivänä soittanut isäntä Bidenille ja tänään renki oli välittänyt viestin Putinille. Helsingin hengen luoja kääntyilee rauhattomana haudassaan ja yrittää viestiä, että nyt jäitä hattuun Sauli Niinistö. Suomen länsimaisuutta nuoleville herroille rukousaamiaiselle kutsu tai nimen maininta Atlantin takana aiheuttaa märkään unen ylittävän kokemuksen.
Kun katson Jari Tervon ja kokoomuksen Ben Zyskowiczin Lasse Lehtismäistä riemua Ylen lähetyksissä ja heidän taivasteluaan Kekkosen ajasta, jota oikeisto jo 70 vuotta on kauhistellut, niin kysyn kyseisen ajan eläneenä ja kokeneena, so what? Suomen oikeisto on kiitellyt omistamissaan tiedotusvälineissä itseään kaikkein isänmaallisimpana joukkona, vaikka on koko itsenäisyyden ajan kaupitellut itsenäisyyttämme aluksi Saksalle, sitten Hitlerille ja lopuksi isäntämaalle. Kekkosen aika on tuossa jatkumossa poikkeus. Silloin Suomi oli hetken itsenäinen.
Vapaussotansa savuverhoksi kehitetty ryssäviha on ollut oikeiston isänmaallisuuden osoitin yhdessä sotakiihkoisuuden kanssa. Kekkosen aikana ja Kekkosen tukemana meillä 60-lukulaisuus sai muotoja, joita kiivaasti kaipaan tähänkin sotakiihkoilun aikaan.
Masennetun nuorisomme on syytä herätä uudelleen 60-lukulaisuuteen ja palautettava rauhantahtoinen puolueeton ulkopolitiikkamme. Nyt tarvitaan kipeästi rauhanmarsseja. Nuorison on vaadittava myös takkinsa kääntäneet vanhempansa taisteluun paremman maailman puolesta. Me emme kaipaa rajojemme taakse vihollisia, vaan ystäviä. Hyvät ja luottamukselliset naapuruussuhteet ovat asia, josta nuorisomme saa olla ylpeä, eikä häpeillä takinkääntäjävanhempiensa tavoin. Hävetä kuuluu oikeasti hävettäviä tekoja ja ystävyyden rakentaminen ja rauha ja solidaarisuus eivät niihin kuulu.
On häpeä, että ympäristöasioissa aktiivinen hallitus tullaan muistamaan ympäristön kannalta kalleimmasta satsauksesta sotavarusteluun ja siinäkin kaikkein kestämättömintä kehitystä esittäviin fossiilisyöppöihin hävittäjiin ja tiivistyvään yhteistyöhön tuhlailevimman valtion kanssa.
Minulle ja toivottavasti mahdollisimman suurelle joukolle suomalaisista perjantai 10.12.2021 on hävittäjäpäätöksen takia musta perjantai. Ei lisää aseita, vaan vaikuttavia yhpäristötekoja!
Tuomo Paasirova
Espoo