Työkulttuurimme on keskellä valtavaa murrosta. Tätä tulin ajatelleeksi eräänä iltapäivänä, kun velvollisuuksia vältellessäni selailin kännykälläni meemejä. Meemejä, noita nykyaikamme virtuaalisia vessanseinäkirjoituksia, voitaneen luonnehtia internetissä kiertäviksi kuviksi, joiden tarkoitus on huumorin keinoilla huvittaa tai luoda samaistumispintaa. Kyse on ilmiöstä, joka on nykyisessä someyhteiskunnassa varsin käypä viestinnän väline.
Meemit ovat kokeneet kunnioitettavan evoluution elinkaarensa aikana. Hupaisista reaktiokuvista on siirrytty yhteiskunnalliseen kommentääriin. Meemit mahdollistavat matalan kynnyksen poliittisen kannanoton. Sellainenkin henkilö, joka on epävarma omasta ulosannistaan tai asiantuntijuudestaan, voi helposti tuntea olonsa osallistuvaksi jakamalla jonkun muun laatiman poliittisen meemin eteenpäin. Pyörää ei tarvitse aina keksiä uudestaan.
Kärjessä mainitsemani havainto poiki siitä, miten yhtäkkisen räjähdysmäiseltä tuntuu someihini pulpahtelevien meemien määrä, joissa halveerataan kapitalismia, kannustetaan sosialismiin ja kehotetaan korvaamaan suorittaminen laiskottelulla. Meemit tarjoavat somenkäyttäjille yhteisöllistä vertaistukea, ja siksi mielestäni niitä tulee lukea myös yhteiskunnan kuvana. Meemien laatimisesta vastaava sukupolvi tuntuukin havainneen, että itsensä uhraaminen työnteolle ei lopulta palvele ketään.
Kansakuntana taidamme olla loppuunpalaneempia kuin koskaan. Osani olen saanut minäkin: olen 25-vuotias, kolmatta vuottani aineenopettajana ja niin uupunut, että työtuntejani on täytynyt vähentää pysyvästi. Ei mikään epätavallinen tarina, mikä tekeekin ilmiöstä perin juurin huolestuttavan.
Suhtautuminen työntekoon on muutoksessa muttei suinkaan perillä. Havahtuminen siihen, että elämässä voi olla muutakin sisältöä kuin työ, näkyy meemikulttuurin lisäksi julkisissa keskusteluissa. Eri alojen ammattilaiset ovat ryhtyneet julkisesti avaamaan uupumustaan ja suhdettaan työntekoon. Kansalliseen tervehtymiseen on kuitenkin vielä matkaa, mikäli pysähtyy kuulemaan nuoria työssäkävijöitä.
Osallistuin syksyllä nuorten opettajien koulutukseen, jossa suurena teemana oli työhyvinvointi. Moni myönsi olevansa uupunut, mutta uupumusta ei suinkaan nähty haittana. Päinvastoin moni opettaja tuntui puhuvan työtuntimääristään ja vapaa-ajalla tekemistään töistä ylpeillen. Jaksamisen rajoilla keikkumista pidettiin meriittinä. Koulutukseen mennessäni oloni oli uupunut, sieltä palatessani oloni oli uupuneen lisäksi riittämätön. Näin lienee, että ennen tervehtymistä on käytävä pohjalla, ja pohjalla kilvoitellaan pahoinvoinnillakin.
Yhteiskunnallinen keskustelu on kuitenkin aloitettu, ja sen myötä muutos alkaa hiljalleen tulla näkyväksi. Liiallisuuksiin puristettu tehokkuus kaatuu vääjäämättä itsensä niskaan, jolloin tekemisen rytmiä on vakavasti harkittava uudestaan. Yhteiskunta romahtaa, jos vaatimusten ristitulessa töiltä loppuvat tekijät.
Mielestäni useamman ihmisen tulisikin työnteon sijasta levitä sohvalle ja kuluttaa suorastaan hävytön aika meemien selailuun. Luterilainen puurtamisen kulttuuri vaihtukoon lempeämpään ja armollisempaan työntekoon. Muutosta odotellessa kannattaa kapinoida ja ajan kanssa höristä netissä kiertäville hauskoille kuville. Hyvinvointia se on sekin, kanssaihmisten huumoriin puettuun kärsimykseen samaistuminen.
Kirjoittaja on filosofian maisteri, äidinkielen opettaja ja Oulun kaupunginvaltuutettu.
uutiskirje 
