Onnekkaat sattumukset johtivat kirjailijan Suomenlahden pakolaiskriisin jäljille – pirtukauppiaista tuli sota-aikana ihmissalakuljettajia

Joskus aihe on niin iso, että siitä syntyy onnekkaiden sattumien kautta – ja kohtalokkaalla vääjäämättömyydellä – kirja.

Pitkän linjan lintuharrastaja Eero Haapanen perusti ystävineen vuonna 1990 Vanhankaupungin kulttuuri-ekologisen klubin. Humanistiporukka ryhtyi kunnostamaan Kuusiluodon vanhaa huvilaa. Naapurisaaren eli Kokkoluodon kalastajalegenda Erik Karlsson (1912–2002) tuli alkukyräilyn jälkeen tutuksi.

Haapanen nauhoitti Karlssonin sukutarinoita vanhalla kelanauhurilla. Materiaalista syntyi lopulta tietokirja Sörkan rysäkeisarit: Kalastajia, ajureita ja salakuljettajia (SKS 2013).

Kirja taltioi 1800-luvun lopun ja 1900-luvun Hermannin, Toukolan ja Sörnäisten ripeää teollistumista ja väestönkasvua.

Sörnäisten sataman Huntunhännän ja Pääskysenpesän kaltaiset juottolat keräsivät ympärilleen prostituoituja ja alamaailman väkeä. ”Sakilaisuudesta” kehittyi Sörnäisten oma jengikulttuuri.

– Pitkänsillan pohjoispuolisen Helsingin väkiluku kaksinkertaistui aina 20 vuoden sykleissä 1800-luvun lopulta sotavuosiin asti. ”Sörnäistenkaupunki” oli kuin villin lännen kultakenttä, yhtäkkiä syntynyt kaupunginosa, Haapanen kuvailee.

Kieltolain myötä vanhat rysäkeisarit ryhtyivät ”kimaltelevien kanisterien kalastajiksi”: fiskariveneet kuljettivat pirtua kansainvälisillä vesillä odottavilta emälaivoilta Suomeen.

Itämeren kansaa

Haapasen toisen kirjan Pako yli Suomenlahden: Ihmissalakuljetus Virosta Suomeen 1940–44 (SKS 2020) keskeisiä tapahtumapaikkoja Suomen puolella ovat Sipoon Eestiluoto ja Trutlandet ja Porvoon ulkosaariston Pirttisaari.

– Helsingin itäpuolelle asettui jo 1800-luvulla ruotsinkielisiä saaristolaisia ja virolaisia kalastajia. Virolaiset olivat hylkeenpyytäjiä ja suolan salakuljettajia. He pakoilivat 25-vuotista palvelusta tsaarin armeijassa. Oltiin ”Itämeren kansaa”, valtionrajoilla ja matkustuspapereilla ei ollut ollut niin paljon merkitystä. Suomen itsenäisyyden myötä saaria ruvettiin ottamaan sotilaskäyttöön. Linnakesaariin muutti suomenkielistä väestöä, Haapanen kertoo.

Kalastajien elämä oli alituista kausityötä: käsityöläisyyttä ja veneenrakentamista, kevättalven hylkeenpyyntiä ja syksyn pimeiden iltojen salakuljetukselle otollista aikaa.

”1800-luvun lopulta sotavuosiin asti. ’Sörnäistenkaupunki’ oli kuin villin lännen kultakenttä.”

Suomenlahden pirtukauppa hiipui 1930-luvun mittaan. Vuoden 1940 myötä Virossa alkoi olla kysyntää uudenlaisille kuljetuspalveluille. Neuvostomiehityksen myötä yksityisomistus oli lakkautettu ja kalastajista tehty valtion työntekijöitä. Kontrolli lisääntyi, ihmisiä alkoi katoilla.

Tuolloin mukana ihmissalakuljetuskuvioissa käväisi urheilutähti ja kansainvälinen seikkailija Algoth Niska (1888–1954). Hänet tunnetaan myös yrityksestä auttaa juutalaisia Saksan hallitsemilta alueilta väärennettyjen passien avulla.

”Kaikki miehet Suomeen!”

Syksyllä 1941 NKVD:n komissaarit vaihtuivat Gestapoon. Osa virolaisista saattoi tervehtiä Wehrmachtin joukkoja vapauttajina. Kuherruskuukausi meni Haapasen mukaan nopeasti ohi.

– Nähtiin, että Saksan sotakoneisto haluaa kuluttaa virolaisten parhaat voimat. Ihmisiä pakotettiin työpalveluun ja likaiseen partisaanisotaan. Kaupungeissa tavallisella palkalla saattoi vain kituliaasti elää, maaseudulla piiloteltiin viljasatoja.

Käännekohta oli kevättalvella 1943: Stalingradin taistelun jälkeen Hjalmar Mäen nukkehallitus ulotti virolaisten asevelvollisuuden vuosina 1920–24 syntyneiden ikäluokkaan.

– Saksalaisia ”okkupantteja” vihattiin. Metsissä piileskeli virolaisnuoria, joita oli yritetty pakottaa ensin puna-armeijan, sitten natsi-Saksan palvelukseen. Tarton yliopiston vastarintapiireissä levisi iskulause: ”Kaikki miehet Suomeen!” Ajatuksena oli, että varsinkin päällystöä saataisiin koulutettua, Viron oma armeija elvytettyä ja itsenäisyys vielä joskus takaisin, Haapanen kiteyttää.

Valpo vastaan meripoliisi

Pakolaistrafiikissa oli yksi, mutta sitäkin isompi mutta: Suomen ja Saksan aseveljeys.

Armeijan johdolla oli virolaissympatioita, vapaaehtoiset ”Suomen-pojat” otettiin mielellään vastaan. Valtiollinen poliisi taas vaali hyviä Saksa-suhteita.

Syksyllä 1943 Suomalais-Virolaisen seuran puheenjohtaja, kansanedustaja Urho Kekkonen puhui eduskunnassa virolaispakolaisten huonosta kohtelusta Ratakadun selleissä. Hän tuomitsi Valpon tavan ilmoittaa pakolaisten ja venemiesten nimet saksalaisille Tallinnaan.

Suomi oli virolaisille henkireikä ja ”kolmas tie” – aseveljeydestä huolimatta.

Pian alkoi tapahtua. Jollaksen kartano muutettiin Lotta Svärdin voimin pakolaisten vastaanottokeskukseksi. Jos veneet pääsivät Suomen aluevesille asti, Haapasen mukaan ei ollut enää mitään hätää.

– Helsingin merialueista vastasi Uudenmaan rannikkotykistörykmentti. Sen alainen meripoliisi kuljetti kylmettyneet tulijat ulkosaarilta Jollaksen kartanoon. Myös Trutlandetin kalastajatalon virolaistaustainen emäntä Elin Karlsson (1875–1963) ja hänen poikansa olivat meripoliisiaseman hommissa pitämässä pakolaisetappia.

Tallinnassa kiinni jääneitä matkanjärjestäjiä, vene- ja etappimiehiä sen sijaan odottivat kovat tuomiot. Heitä istutettiin Patarein vankilassa eli ”Patterissa”, SS:n tiedusteluorganisaation Sicherheitsdienstin vankilassa.

Gangstereita vai kansallissankareita?

Suomi oli virolaisille henkireikä ja ”kolmas tie” – aseveljeydestä huolimatta.

Helsingin saariston kautta saapui noin 6 000 virolaispakolaista, joista 3 352 armeijan vapaaehtoisiksi. Loput olivat ”siviilipakolaisia” virolaisen yhteiskunnan eri laidoilta.

Entä millaisia olivat heidän kuljettajansa? Kyyti Virosta Suomeen maksoi 2 000–3 000 Saksan itämarkkaa, siis vuoden palkan verran. Toisaalta varattomia päästettiin joskus ilmaiseksi Suomenlahden yli.

Suurin osa ihmissalakuljettajista oli Viinistun kylästä kotoisin olevien Vaarmanien tai Aksin saaren Aksbergien kaltaisia kalastajia ja veneentekijöitä: suolan ja tuulen parkitsemaa Itämeren kansaa.

Pitkät jäähyväiset

Syksyllä 1944 kymmenettuhannet virolaiset pakenivat veneillä puna-armeijan uutta miehitystä. Tämä aalto ainoastaan hipaisi Helsinkiä. Valvontakomissio oli kaupungissa, rauhansopimukseen kuului neuvostokansalaisten palauttaminen.

Tukholman seudulle muodostui suuri virolaisyhteisö, jotkut yrittivät jopa omatekoisilla veneillä Atlantin yli.

– Tämä ”suurta pakoa” edeltävä ihmissalakuljetuskuvio on ollut iso ja ammattimainen kuvio. Sitä on johdettu Suomen päästä ja viranomaisten avustuksella. Mukana olleiden ihmisten tarinat ovat vain painuneet pimentoon. Ruotsiin asti päässeet pelkäsivät, että Neuvostoliittoon jääneille sukulaisille voisi koitua ikävyyksiä. Vasta 1990-luvulla rohkaistuttiin muistelemaan, mutta tekijöillä oli jo paljon ikää, Haapanen suree.

Kiitos Pako yli Suomenlahden -kirjan, monet maanmiehiään pelastaneet vene- ja etappimiehet saavat edes postuumisti kunnian.

Tutkija vain talvisaikaan

Kesäisin Haapanen vetää luontoretki- ja historiaopastuksia merellisessä Helsingissä.

Haastattelupäivänä hän puuhailee kalastajavajalla Pornaistenniemen alkukesäisessä idyllissä. Horisontissa häämöttävät Kalasataman futuristiset tornit.

Haapanen ei ainakaan liikaa nostalgisoi mennyttä Helsinkiä. Luontoaktivistin silmin jotkin asiat ovat nyt paremmin.

– 1970-luvulla kävin koulua Herttoniemessä. Itä-Helsinki Hakaniemestä Vanhankaupunginlahteen oli suljettua teollisuusrantaa, satamaa, kaatopaikkaa, vedenpuhdistuslaitosta ja muuta. Nyt kaupunkisuunnittelussa on tervetullut suuntaus: rannat lähellä keskustaa ovat avoinna ihmisiä varten. Vedenlaatukin on parantunut paljon.

Myös aikoinaan ankarasti metsästetyt merikotkat, merihanhet, laulujoutsenet ja hylkeet uskaltavat palata.

Loikkarit ja tuplaloikkarit

Syksyn tullen Haapanen on jatkamassa tutkimuksiaan, tällä kertaa 1930-luvulla Neuvostoliittoon loikanneiden parissa. Hän on mukana Kansallisarkiston tutkimushankkeessa Suomalaiset Venäjällä 1917–1964.

– Noin 15 000 ihmistä lähti lyhyessä ajassa, vuosina 1931–32 pula-ajan työttömyyttä pakoon. Muutama tuhat heistä, Helsingistä ja Kotkan seudulta, kulki veneillä Inkerin rannikolle. Siinäkin oli mukana ihmissalakuljetusporukoita, veneenomistajia apureineen. Mutta he olivat enemmän Kallion ja Sörnäisten köyhää väkeä. Eivät samanlaisia saaristolaiskalastajia kuin Suomen ja Viron välisessä liikenteessä, Haapanen muistuttaa.

Kohtalot olivat kovia. Ilman kutsua ja papereita saapuneita pidettiin työläisvaltiossa rikollisina. Heidät määrättiin Syvärille voimalaa rakentamaan tai metsätyömaille.

Haapanen kertoo törmänneensä aineistossaan jopa moniin tuplaloikkareihin: niihin, jotka onnistuivat pakenemaan Lapin ja Karjalan metsien läpi takaisin ennen kuin raja sulkeutui totaalisesti ja Josif Stalinin pahimmat vainot alkoivat.

– Miltä on tuntunut nähdä Neuvostoliitto ja palata Kallion kaduille vuonna 1933 tai 1934? Mitä he ovat kertoneet näkemästään? Onko heitä uskottu, Haapanen pohdiskelee.

Salakuljettajien parissa siis jatketaan. Samoin meriseikkailujen.