Pietarissa syntyneen suomalaisopettaja Anna Soudakovan toinenkin romaani on sukupolvitarina. Huumaavan hyvässä esikoisessa Mitä männyt näkevät kuljettiin 1930-luvun vainoista 1990-luvun Turkuun. Kuuden sukupolven romaani kuvasi ihmisten kautta Neuvostoliiton kehitystä, hajoamista, lyhyttä demokratiajaksoa ja uusien vainojen alkua.
Sitä ja juuri ilmestynyttä toista romaania Varjele varjoani yhdistää Turun maahanmuuttajalähiö Varissuo. Otsikoissa se on usein ongelmapesä, mutta Neuvostoliitosta Suomeen muuttaneille kummassain romaanissa paratiisi maan päällä. Tavallisen kaupan tavaravalikoima ja kaiken järjestelmällisyys saavat pään pyörälle.
Varjele varjoani on neljän sukupolven tarina 1980-luvun alusta nykyhetkeen.
Vera muuttaa Georgin kanssa pietarilaiseen kommunalkaan vuonna 1981. Inkeriläistaustaisina hänelle tarjoutuu yllättävä mahdollisuus muuttaa Suomeen 1990-luvulla. Heidän Neuvostoliitossa syntyneen tyttärensä Ninan lapset Irma ja Pietari elävät 2000-lukua kahden kulttuurin välissä niin kuin Nina itsekin.
Veran vanhemmat olivat vakaita neuvostoihmisiä, jotka luottivat järjestelmään. 2000-luvulla hekin asuvat Suomessa, mutta tavat ja kulttuuri tuntuvat vierailta.
Ankeus. Sehän neuvostoelämään yleensä liitetään. Kommunalkoissa asukkailla oli omat pienet huoneet. Keittiö ja kylpyhuone olivat yhteiset. Oli tuurista kiinni, minkälaisten ihmisten kanssa joutui jakamaan elämänsä. Yksityisyys oli hyvin rajoitettua.
Suomeen kahdeksanvuotiaana muuttanut Soudakova kuvaa kaikkea tätä, mutta myös asian toista puolta. Kun kaikki meni hyvin, yhteisöllisyys oli ihmeellistä.
Neuvostoliitossa 1980-luvulla, kun perestroika ja glasnost avaavat uusia näköaloja, Vera toimii päivystäjänä Venäläisessä museossa. Äsken kuolleen Mihail Gorbatshovin uudistuksista huolimatta hän kokee seisovansa pölyyntymässä jossain hämärässä nurkassa. Jossain on toisenlainen maailma, jossa jokainen saa olla omanlaisensa eikä tarvitse uskoa, että on vain yksi oikea tie.
Suomessa Vera löytää vähitellen paikkansa. Hän tuntee itsensä vieraaksi venäläissyntyisten tuttavien kanssa järjestettävissä uudenvuodenjuhlissa. Georgi on jäänyt jonnekin kahden maailman väliin. Hän yrittää järjestää elämänsä Suomessa niin venäläiseksi kuin mahdollista.
Ninalle lukion vanhojenpäivä vuonna 2000 on yksi suomalaisuuteen kuuluva riitti, jona herää epäilys: saanko olla osa tätä kaikkea. Vielä vuosia myöhemmin jo äitinä Ninaa puristavat venäläisten sääntöjen ja vapaamielisen suomalaisen yhteiskunnan välinen ristiriita.
Ninan mies Ossi sanoo, ettei totu yhteen asiaan tämän vanhempien luona vieraillessa:
– Aina kun te puhutte keskenänne, se kuulostaa siltä kuin riitelisitte.
– Ei se ole riitelyä. Se on tunteita, Nina vastaa.
Ninan Suomessa syntyneet lapset Irma ja Pietari ovat vielä niin pieniä, ettei heidän kohdaltaan tiedä, tulevatko hekin kokemaan itsensä maahanmuuttajiksi. Miten vaikuttaa ukki Georgin jatkuva painostus lukea kirjoja venäjän kielellä? Vapautuvatko he sukupolvitaakastaan?
Anna Soudakovan esikoisessa Mitä männyt näkevät oli sukupolvitarinan taustalla vahva yhteiskunnallinen viritys. Taasko se alkaa, romaanissa kysyttiin, kun NKVD:n 1930-luvun mustien korppien varjo taas laskeutui Venäjän ylle entistä painostavampana.
Varjele varjoani -romaaniin on ehtinyt mukaan kehityksen seuraava askel, Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa. Romaani keskittyy kuitenkin yksilöihin ja maahanmuuttajien identiteettiin, sopeutumiseen ja sen ongelmiin.
Soudakovan kauniit lauseet uppoavat kuin veitsi voihin. Varjele varjoani pääsee syvälle ihmiselämän monimutkaisuuteen ja ristiriitoihin, joissa jokainen joutuu löytämään omat selviytymiskeinonsa. Teos on viisas ja hyvää tekevä.
Anna Soudakova: Varjele varjoani. 275 sivua, Atena.
lehti 