Vuoden 2015 eduskuntavaaleja edeltänyt mediakeskustelu oli agendajournalismia huonoimmillaan. Pääosa uutisoinnista ja sitä kehystäneistä kommentaareista sekä pääkirjoituksista keskittyi erilaisten julkisen velan ympärille rakennettujen kauhukuvien taivasteluun.
Nyt reilut seitsemän vuotta myöhemmin sama näyttää toistuvan taas uudestaan. Erityisesti Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimitus näyttää pyyhkineen pölyt vuoden 2015 vaalien pelikirjan päältä. Pääkirjoituksissa on kannettu huolta julkisesta velasta ja kritisoitu elvytyksen käärmeöljykauppiaita useampaan otteeseen, mutta tietynlainen huipennus nähtiin lokakuun alussa.
Maanantaina 3.10. HS:n pääkirjoituksessa kritisoitiin modernia rahateoriaa, jonka kerrottiin olevan ristiriidassa reaalimaailman kanssa. Samaan pääkirjoitukseen oli kärrätty hyvin epäselvillä perusteilla mukaan myös vasemmistoliiton eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jussi Saramo. Korostuneen sekavan ja välillä jalkapalloilija Lionel Messin siirtosummaan eksyneen tekstin pääasiallinen sanoma tuntui olevan se, että kovalle talouskurille vaihtoehtoja tarjonneita ei pidä kuunnella – tulivat he sitten akateemisesta maailmasta tai päivänpolitiikasta. Sen on nyt kiristynyt korkoympäristö osoittanut.
Heti seuraavana päivänä eli tiistaina 4.10. pisimmässä pääkirjoituksessa tehtiin uudelleen samansorttinen paritus. Nyt kritiikin kohteeksi asetettiin tutkija Antti Ronkainen, joka oli blogikirjoituksessaan arvostellut Euroopan keskuspankkia siitä, että se asettaa uskottavuutensa varjelemisen reaalitalouteen parhaimmin soveltuvan rahapoliittisen linjan valitsemisen edelle. Tällä kertaa mukaan oli juntattu pääministeri Sanna Marin, joka oli syyllistynyt niinkin vakavaan tekoon kuin Ronkaisen kirjoituksen jakamiseen Twitterissä.
Kirjoitus oli siinä mielessä loogista jatkoa edellisen päivän tekstille, että jos maanantaina osoitettiin velkaantumisen olleen vastuutonta viime aikoina tapahtuneen korkojen nousun vuoksi, kerrottiin tiistaina sitten tiukentuneen rahapolitiikan olleen vieläpä aivan oikea ratkaisu.
Moderni rahateoria sopii yhteen reaalimaailman kanssa
Suopeasti tulkiten HS:n 3.10. pääkirjoituksen ydinsanoma tuntui olevan jotakuinkin seuraava: Viime vuosina kansainvälisessä ja kotimaisessa keskustelussa on esiintynyt yhä enemmän näkemyksiä, joiden mukaan julkisesta velkaantumisesta ei tulisi olla huolissaan. Selkeimmin tällainen ajattelutapa on näkynyt niin sanotussa modernissa rahateoriassa. Moderni rahateoria (MMT) ja muut julkista velkaantumista vähättelevät suuntaukset ovat taas suoraan tai epäsuorasti vaikuttaneet talouspoliittiseen päätöksentekoon, mikä on tarkoittanut aiempaa huolettomampaa julkisen velan ottamista. Nyt korkojen noustua tämä linja on osoittautunut vääräksi.
Tällainen tulkinta on monella tavalla virheellinen ja jopa harhaanjohtava.
Ensinnäkin se perustuu virheelliseen käsitykseen modernista rahateoriasta. Modernilla rahateorialla tarkoitetaan jälkikeynesiläisen taloustieteen suuntausta, joka korostaa erityisesti rahapoliittisen suvereniteetin merkitystä valtioiden talouspolitiikassa. Rahapoliittisesti suvereeneiksi valtioiksi MMT-kirjallisuudessa määritellään sellaiset valtiot, jotka laskevat liikkeelle oman valuuttansa eivätkä ole merkittävässä määrin velkaantuneet ulkomaisessa valuutassa. MMT-tutkijat korostavat yleensä, että tällaiset valtiot eivät voi ajautua maksukyvyttömiksi, koska viime kädessä niiden oma keskuspankki turvaa maksuvalmiuden.
Sen sijaan akateemisessa MMT-tutkimuksessa ei milloinkaan sanota, että julkisen talouden alijäämiin tulisi suhtautua piittaamattomasti edes rahapoliittisesti suvereeneissa valtioissa, kuten HS:n pääkirjoituksessa annetaan ymmärtää. MMT on nimenomaisesti korostanut, että rahapoliittisesti suvereenien valtioiden talouspolitiikkaa rajoittaa maksukyvyttömyysriskin sijaan inflaatioriski. Liika kokonaiskysynnän stimuloiminen liian suurilla julkisilla alijäämillä väärässä suhdannetilanteessa voi johtaa talouden ylikuumentumiseen ja kysyntäperäiseen inflaatiokriisiin.
MMT-kirjallisuudesta ei myöskään voida johtaa väitettä, jonka mukaan Suomi ja muut oman valuuttansa liikkeellelaskusta luopuneet valtiot voisivat suhtautua julkiseen velkaan kevyesti. Itse asiassa MMT:ssä päinvastoin korostetaan, että rahapoliittisesta suvereniteetista luopuminen tekee maksukyvyttömyydestä tosiasiallisen riskin tällaisille valtioille.
Minä ja muutama muu MMT:stä vaikutteita saanut suomalainen asiantuntija olemme tuoneet esiin MMT:stä johdettuja ajatuksia lähinnä eurokriisin yhteydessä, sillä ne selittävät hyvin, miksi nimenomaan euroalueella globaalista finanssikriisistä seurannut julkisten velkasuhteiden nousu aiheutti merkittäviä ongelmia, kun samalla esimerkiksi raskaammin velkaantuneen Japanin valtionlainojen korkotaso pysyi nollassa.
MMT:stä ei siis mitenkään voida johtaa väitettä, jonka mukaan Suomi tai muut rahapoliittisesta suvereniteetistaan luopuneet maat voisivat suhtautua julkiseen velkaan välinpitämättömästi. Tarkalleen ottaen teorian sanoma on tismalleen päinvastainen.
Elvytystä kuitenkin tarvittiin
Miksi sitten jotkut MMT:stä vaikutteita saaneista ihmisistä ovat suosineet 2010-luvulla laajasti elvyttävää politiikkalinjaa, jos kerran MMT:stä ei voida ainakaan suoraan johtaa perusteita sille? Tämä liittyy yhtäältä laajempaan keynesiläishenkiseen suhdannepoliittiseen ajatteluun ja toisaalta talouspolitiikan erityisiin haasteisiin globaalin finanssikriisin jälkeisellä ajanjaksolla.
Vaikka rahapoliittisesta suvereniteetista luopuminen onkin heikentänyt euroalueen jäsenvaltioiden velkakestävyyttä, on silti myös elvyttävä finanssipolitiikan viritys ollut perusteltua Suomessa ja muualla euroalueella useina vuosina globaalin finanssikriisin jälkeen. Tämä johtui ennen kaikkea globaalin finanssikriisin ja sitä pian seuranneen eurokriisin aiheuttamasta efektiivisen kysynnän vajauksesta ja tästä seuranneesta työttömyyden lisääntymisestä.
2010-luvun tilanne muuttui vielä vaikeammaksi, kun peräkkäiset kriisit muokkautuivat vähitellen niin sanotuksi sekulaariksi stagnaatioksi eli poikkeuksellisen matalan inflaation ja heikon talouskasvun periodiksi. Finanssikriisin jälkeisen ajanjakson pääasiallinen makrotaloudellinen ongelma ainakin kaikkialla globaalissa pohjoisessa oli se, kuinka edes täysin epäkonventionaaliset rahapolitiikan toimet eivät saaneet aikaiseksi riittävää lisäystä investointiasteissa ja nostaneet talouksia tarpeeksi kauas deflaatiorajalta. Tämän vuoksi taloustieteilijät hyvin laajasti pitivät 2010-luvun jaksoa malliesimerkkinä tilanteesta, jossa finanssipoliittinen aktiivisuus oli välttämätöntä. Rahapolitiikan tie oli yksinkertaisesti kuljettu loppuun.
Rahapoliittisesta suvereniteetista luopuminen teki määrätietoisesta reagoinnista sekulaariin stagnaatioon euroalueella vaikeampaa kuin joissakin muissa talouksissa. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että Suomen kaltaisissa kohtuullisen julkisen velkaantumisasteen maissa olisi pitänyt valita tietoisesti virheellinen finanssipolitiikan viritys. Suotuisa korkoympäristö antoi vielä tukea elvyttävälle linjaukselle.
Entä nyt?
Toisin sanoen 2010-luku oli sekulaarin stagnaation määrittämä periodi, jolloin finanssipolitiikka piti sovittaa tämän tilanteen mukaiseksi. MMT:llä ei kevyemmän finanssipolitiikan linjan perusteluissa ollut mitään olennaista roolia Suomessa tai muualla euroalueella.
Tästä päästään sitten toiseen HS:n talouspääkirjoittajan keskeiseen argumenttiin. Nykyinen inflaatiokriisi on osoitus siitä, että finanssipolitiikan olisi pitänyt olla tiukempaa. Tämä argumentti on ongelmallinen ainakin kahdesta syystä.
Ensinnäkin inflaation kiihtyminen kuluvan vuoden aikana on ollut ennen kaikkea seurausta Venäjän Ukrainassa aloittamasta hyökkäyssodasta ja siitä seuranneista nousseista energianhinnoista. Kohtalaisen suuri merkitys on ollut myös koronakriisillä ja sen aiheuttamilla tuotannon pullonkauloilla. Sen sijaan selvää on, että julkisen talouden alijäämät eivät ole nykyisiä inflaatio-ongelmia aiheuttaneet.
Toiseksi talouspääkirjoittaja unohtaa arviostaan kokonaan vaihtoehtoisten skenaarioiden pohtimisen. Nykyään taloustieteellisessä kirjallisuudessa on laajasti tiedossa, että aluksi suhdanneluontoinen työttömyys pitkittyy nopeasti rakenteelliseksi työttömyydeksi, joka heikentää myös talouden tuotantopotentiaalia. Suomessa on tästä kokemusta esimerkiksi 1990-luvun alun lamasta.
Nykyinen tilanne on hankala sen vuoksi, että sekulaarin stagnaation perussyyt eivät ole hävinneet mihinkään. Todistamme tällä hetkellä kustannusperäistä korkean inflaation periodia. Kyseessä ei ole kysyntäperäinen inflaatiokriisi, joten rahapolitiikan kiristäminen tässä tilanteessa saattaa aiheuttaa laaja-alaisen stagflaatio-ongelman eli inflaation kiihtymisen samanaikaisesti taantuman kanssa.
Ennen kaikkea tämä kriisi kertoo siitä, että nykyiset inflaationhallintakeinot ovat puutteellisia. Keskuspankeilla ei ole mitään keinoja taittaa tarjontatekijöistä johtuvaa inflaatiota. Jos pelkona on palkka–hinta-kierteen syntyminen, olisi syytä säädellä palkankorotuksia suoraan sen sijaan, että talous ajetaan ylikireällä rahapolitiikalla taantumaan. Enää ei kuitenkaan ole olemassa tähän tehtävään soveltuvia instituutioita.
Mitä suomalaiseen talouspolitiikkaan tulee, niin kokonaisuudessaan finanssipolitiikkaa jouduttaneen jonkin verran kiristämään jatkossa. Epävarmassa tilanteessa tämä tulisi tehdä niin, että sen vaikutukset efektiivisen kysynnän tai sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kannalta jäisivät mahdollisimman vähäisiksi. Erityisesti veropohjan tiivistäminen ja verojärjestelmän aukkojen tilkitseminen ovat tässä pyrkimyksessä keskeisessä roolissa.
Kokonaisuudessaan voidaan sanoa, että efektiivistä kysyntää tukevan finanssipoliittisen linjan puolesta puhuminen finanssikriisin jälkeisellä aikakaudella on ollut perusteltua. Sekä kotimaisen että kansainvälisen elvyttävän politiikkalinjan ansiosta myös toipuminen koronakriisistä oli nopeaa. Rivakan toipumisen ansiosta Suomen julkinen velkasuhdekin on taittunut.
Muuttunut korkoympäristö tarkoittaa talouspolitiikan peruslinjan hienosäätöä, mutta suurta huolenaihetta Suomessa ei ole. Kansainvälisesti vertaillen tilanne täällä on edelleen hyvä.
Tärkeää tässä tilanteessa onkin ennen kaikkea se, että Ukrainan puolustustaistelua tuetaan jatkossakin ja valitun linjan yhteiskunnallisesta hyväksyttävyydestä huolehditaan. Leikkauspolitiikka olisi erittäin huono valinta tilanteessa, jossa Putin yrittää energiakiristyksellään luoda Eurooppaan uusia väestöryhmien ja maiden välisiä jakolinjoja.
Talouspolitiikan tehtävänä on ennen kaikkea turvata tärkeimpien yhteiskunnallisten päämäärien saavuttaminen. On toivottavaa, että tulevassa vaalikeskustelussa julkisen velan pelko ei saa samanlaista suhteetonta asemaa kuin vuonna 2015.
Kirjoittaja on poliittiseen talouteen erikoistunut tutkijatohtori Helsingin yliopistossa.
uutiskirje 