Finlandia-palkinnon kahdesti saanut kirjailija Olli Jalonen (s. 1954) on julkaissut kiinnostavia romaaneja, novelleja, kuunnelmia ja näytelmiä. Tutkimustakin – hän on myös tohtori Tampereen yliopistosta. Aihepiireissään Jalonen on liikuskellut universaaleista skaaloista pienipiirtoisiin lapsuudenkuviin. Monipuolinen tekijämies.
Jalosen uusi romaani on Stalker-vuodet, joka asettuu herkille alueille lähihistoriassamme: 1970–80–90-luvuille. Näkövinkkeli suomalaisen yhteiskunnan ilmapiiriin murroksineen on jalosmaisen omaperäinen ja ajatuksia ruokkiva. Hämärähkö YYA-vetoinen mielipideilmasto, vasta-ajattelua vahvasti vieroksuva konsensus-Suomi – siinä Stalker-vuosien taustaa ja kasvualustaa.
Opiskelija saa tehtävän
On vuosi 1974 ja Tampereen yliopisto. Kaksikymppinen opiskelijapoika saa pestin salamyhkäiseen ”kohorttitutkimukseen”, vuonna 1954 syntyneitä laajasti kartoittavaan yhteiskuntatieteelliseen hankkeeseen. Palkkaakin maksetaan, mutta toimeksiantajat korostavat tehtävän täysin salaista luonnetta. Asioista ei ole lupa kertoa keillekään ulkopuolisille.
Nimetön päähenkilö (olkoon tässä Studentti) saa seurattavakseen seitsemän ikätoveriaan, joista osa on tuttuja hänen nuoruudestaan Hämeenlinnassa, osa opiskelijoita Tampereella. Hän alkaa verestää yhteyksiä ja solmia uusia, tapailee ja kuulostelee kohteitaan, jossain määrin ystävystyenkin. Raportit hän postittaa jonnekin eteenpäin.
Osoitettu luottamus imartelee Studenttia ja tuo elämälle lisää merkittävyyttä. Toisaalta hänessä vähä vähältä voimistuu epäilyksiä tehtäväänsä ja koko hanketta kohtaan. Seurantatyö muistuttaa jo valvontaa – myös tutkimusavustajan valvontaa. Salailu pysyy tiukkana, eikä palkkioitakaan enää makseta veronalaisena – lopulta hän jatkaa palkattomana avustajana.
Tutkimuksen (julkilausuttuja) tavoitteita oli aluksi valotettu avustajille: ”Yksilöitten kautta ikäluokan sisäistä elämää, luokkatunnetta ja asennoitumista, mielipidevalmiuksia ja toimintalinjoihin suhtautumista, poliittista protestointia ja mukautumista nykyiseen, tyytyväisyyttä ja tyytymättömyyttä, näitä piti etsiä.”
Ja edelleen: ”… puhuttiin kohortin mielen tarkkuusanalyysista, niin että seurantakohteiden kautta olisi hahmotettavissa suomalaisten suuri mielen muotokuva. Se olisi tiivistys ajatuksista ja elämästä, koko yhteiskunnan tilasta ja kansan valmiuksista muutokseen.”
Välihuomiona, että tällaista tutkimusta ei ole koskaan ollut, mutta jotakin senkaltaista olisi ollut mahdollista kehkeytyä. Tavoitteiltaan (vaan ei työmenetelmiltään) kohorttitutkimus olisi saattanut toteutua Tandem-tutkimusten hengessä. Romaanissa niukasti vihjataan hankkeeseen 1970-luvun niin sanotun demokraattisen tiedepolitiikan hedelmänä, vaikka tutkimuksen tilaajaa ei paljasteta. Mutta Studentti saa käyttöönsä virallisia dokumentteja kohdehenkilöistään, mikä viittaisi hankkeen jopa valtiolliseen taustaan.
Suomenkin historiassa on totta kai harjoitettu mielialatiedustelua, nimenomaan salaista sellaista. Sota-ajan urkintaa järjestettiin rintamalla ja kotirintamalla, ja sodan jälkeen niin Supo kuin yksityiset tahot ovat soluttautuneet vasemmisto- ja ay-väen kenttätasolle asti. Näitä on kiitettävästi tutkittu.
Stalker-vuosissa tilanne on päinvastainen: tarkemmin määrittelemättömät ”edistykselliset”, YYA-hengen elähdyttämät piirit pyrkivät aistimaan ja karsimaan kaikenlaisia aisanpotkijoita. ”Virallisesta linjasta poikkeavia ajatuksia piti kuunnella erityisen tarkasti”, Studentti muistaa saamiaan ohjeita.
Olli Jalonen luo ovelaa punosta. Ajankuvat ovat tunnistettavissa, mutta maisemat jotenkin usvaisia, ihmiset kasvottomuuteen liukuvia. Studentti havainnoi ja tarkkailee kohorttiryhmäänsä samalla kun hän etääntyy itsestään. Vaikka tarve irtaantua projektista vahvistuu, kerta kerralta se lykkääntyy.
Studentti on takertunut verkkoon.
Päähenkilö ratkaisee tilanteen, omalla tavallaan. Studentti käy esimerkkitapauksesta, jossa yksilö rimpuilee omia sidonnaisuuksiaan vastaan – olkoot ne sitten mitä tahansa ulkoa asetettuja kohtuuttomia odotuksia ja vaatimuksia. Tie kohti eettisesti pitävää itsenäisyyttä on yhtä kivinen ja mutkikas kuin välttämätönkin. Ihmisen on alinomaa pidettävä moraalinen kompassi herkässä tilassa.
Elimmekö Itä-Saksassa?
Lukiessani kieltämättä hätkähdin, miten vahvan ellei peräti päällekäyvän velvoittavaksi Jalonen kuvaa kohorttiryhmän tehtävänannon. Turha luulla pääseväsi tästä irti, me tiedämme sinut ja hallitsemme sinua… Studenttia suoraan kiristetään.
Etsimättä mieleen nousee diktatuurivaltioista tunnettuja menetelmiä, kuten läpitunkevaa kontrollia, salakuuntelua ja painostusta à la Stasi – maineikkaan saksalaisen Muiden elämä (Das Leben der Anderen, 2006) -leffan tapaan.
Olli Jalonen on jälleen kirjoittanut painavan teoksen.
Kirjailijalla on kirjailijan vapaus, mutta olisiko hänelle nyt sattunut maantieteellisen paikantamisen virhe? 1970-luvullakin Suomi sentään pysyi osana länttä, Euroopan kartalta katsoen rautaesiripun vasemmalla puolella. Oli ulko- ja talouspoliittisia rajoituksia ja sopimuksia, jotka kavensivat sananvapaudenkin yleisiä rajoja. Mutta ei tuolloista Suomea sovi luokitella totalitääriseksi maaksi.
Onko Jalonen siis turvautunut liian karkeatekoiseen työkaluun? Varoen puntaroisin, että on. Saappaan nuolentaa ja herranpelkoa? Kyllä. Joutavan syvää rähmälläänoloa? Kyllä. Elämää pakkovallan alla? Ei.
Jalosen ajatus lienee, että etenkin Kekkosen ajama ystävyyden linja oli pakotettua ja kouristuksenomaista – ja että nöyrä pokkailu valui huipulta tasaisesti alas imeytyen myrkkynä yhteiskunnan kaikkiin poimuihin. Ilmapiirin kuvana se saattaa pitää paikkansa, mutta ei tilanteeseen tultu kiristyksellä ja muilla pakkokeinoilla. Riittää kun osoitettiin nokkimisjärjestykset, virantäytöt, politiikan, journalismin ja tutkimuksen rajanormit – ja katso, he tekivät sen itse!
Ei hävitetyn, mutta hävinneen maan taktiikkaa.
Vapautta ja rajoja
Lisäulottuvuuksia tarinaan tuo Studentin suhde Kansan Uutisten toimittajaan. Vasemmistolehden ulkomaantoimittaja Hannele Rannan ja Studentin työkontaktit tihenevät romanssiksi ja seurusteluksi. Romaanissa Suomen sanomalehdet kulkevat idänasioissa yhtä sukkasillaan, mutta kaukaisen diktatuurin kansanmurhasta Kansan Uutiset raportoi realistisesti kun taas oikeiston Uusi Suomi julkaisee diktatuurin PR-aineiston liki sellaisenaan.
Suomen politiikkaa, taloutta ja yhteiskuntaa Jalonen piirtää harkitun pidättyvästi. Niukkuus on hyvä valinta, ja se kasvattaa romaanin sisäistä tehoa.
Muutamina viime vuosikymmeninä on uuden teknologian keinoin otettu uskomattomia loikkia kohti totaalisen valvonnan maailmaa. Romaanin lopussa ohuesti (ja aika ohjelmallisesti) sivutaan näitä mahdollisuuksia, joista Studentin toimeksiantajat eivät vielä osanneet uneksiakaan.
Olli Jalonen on jälleen kirjoittanut painavan teoksen. Stalker-vuodet jättää lukijaan tukun häiritseviä kysymyksiä, oivalluksina ja vastaväitteinä. Tarkalleen ei tiedä, mitä romaanista ajattelisi. Se on hyvän taiteen tunnusmerkki.
Olli Jalonen: Stalker-vuodet. Otava. 509 s.
lehti 