Elina Sana, silloin Suominen tiesi Ydin-lehden päätoimittajana valtakunnan kuumimman salaisuuden, mutta piti painostettunakin kiinni lähdesuojasta puolen vuosisadan ajan. Vasta nyt muistelmissaan hän paljastaa, että Zavidovo-vuotaja oli presidentin kansliapäällikkö Antero Jyränki, silloin vasemman laidan demari, myöhemmin pitkäaikainen SKDL:n ja vasemmistoliiton vaikuttaja, ja valtiosääntöasiantuntija.
Nuorempien on varmasti mahdotonta ymmärtää vuonna 1972 syntynyttä jupakkaa, joka oli aikansa suurin poliittinen skandaali. Kysymys oli siitä, että presidentti Urho Kekkosen Neuvostoliiton johtajien kanssa käymät keskustelut vuosivat julkisuuteen. Suomi oli solmimassa vasemmiston vastustaman vapaakauppasopimuksen EEC:n, nykyisin EU, kanssa ja Kekkonen meni takuuseen, että Suomen ulkopoliittinen linja säilyy siitä huolimatta ennallaan.
Kekkonen haki siis neuvostojohtajilta hyväksyntää läntiselle kauppasopimukselle.
Presidentin muistion vuotajaa on arvuuteltu vuosikymmeniä. On spekuloitu silläkin, että Kekkonen olisi järjestänyt vuodon itse virkakautensa jatkon varmistamiseksi. Ulkopolitiikan suuri ruorimies ”suostui” tammikuussa 1973 puolueiden pyyntöön jatkaa presidenttinä vuoteen 1978 poikkeuslailla ilman vaaleja.
Aiemmin on tiedetty varmasti vain se, että Erkki Tuomioja antoi Kekkosen muistion toimittaja Tor Högnäsille, joka kirjoitti siitä jutun Dagens Nyheteriin, norjalaiseen Dagbladetiin ja Suomessa Vasabladetiin. Syntyi valtava skandaali, sillä jutuissa oli suoria lainauksia Kekkosen muistiosta.
Tuomioja ei ole itse koskaan paljastanut, keneltä sai muistion. Elina Sana vahvistaa, että Jyränki, yksi epäillyistä, se oli.
Jyrängillä oli tekoonsa hyvä syy. Hän halusi puuttua Kekkosen kansanvaltaa loukkaavaan toimintaan.
“Kekkonen oli ryhtynyt henkilökohtaiseksi takuumieheksi elintärkeässä EEC:tä koskevassa linjavalinnassa. Suomen kansalta ei kysytty mitään, vaan Kekkonen on itsevaltaisesti toiminut kansan selän takana”, Sana kirjoittaa Jyrängin vaikuttimista.
Jyränki joutui eroamaan kansliapäällikön paikalta vuonna 1973.
Jyränki käytti demarinimimerkkiä
Antero Jyränki halusi ohjata keskustelun vuotajan arvuuttelusta itse asiaan antamalla Elina Sanan päätoimittamalle Ydin-lehdelle haastattelun. Omalla nimellä sitä ei voinut tehdä. Jyränki esiintyi jutussa nimimerkillä Y.Y. Antonen, jota nousevat sosiaalidemokraattiset ulkopolitiikan harrastajat olivat käyttäneet Ytimessä. Suurin osa heistä teki myöhemmin näyttävän virkauran.
Oli ainakin jossain määrin julkinen salaisuus, että Y.Y. Antosen takana oli joukko nuoria demareita. Kun Zavidovo-vuotaja nyt esiintyi Y.Y. Antosena, epäilykset kohdistuivat heihin, ja sen SKDL:ään identifioitunut Elina Sana sai työurallaan tuntea. Häntä, 25-vuotiasta toimittajaa ja tutkijaa, syytettiin SDP:n vastaisesta juonittelusta ja provokaatiosta. Työurat Suomessa katkesivat oudosti.
Jyränki kuoli vuonna 2020 eikä paljastanut toimintaansa edes muistelmissaan. Hän vannotti vielä 2000-luvun alussa Sanaa pitämään salaisuuden omana tietonaan.
Jyrängille itselleen kävi hyvin. Hän teki loistavan tiedeuran ja oli vaikuttamassa voimassa olevaan valtiosääntöuudistukseen, jolla tasavallan presidentiltä riisuttiin valtaa. Hän sai siis tavallaan viimeisen sanan kiistassa, joka koski Kekkosen omavaltaista vallankäyttöä.
Elina Sana katsoo, ettei hänellä ole enää syytä pitää Jyrängille antamaansa lupausta, josta kärsi kohtuuttomasti.
“…minä jouduin toistuvasti työttömäksi, koska minuun oli vuodon takia lyöty jonkinlainen maanpetturin leima. Tuota leimaa erityisesti demarien ulkopoliittiset uraohjukset levittivät. Törmäsin tähän niin monta kertaa, ettei se ollut sattumaa.”
Suomen juutalaisvainojen paljastaja
Paitsio kotimaassa vei Elina Sanan maailmalle muun muassa YK:n ympäristöohjelman palvelukseen Keniaan, Unicefin Keski-Amerikan toimistoon Guatemalaan ja myös Suomen suurlähetystöön Nicaraguaan, jonka sandinistivallankumous muuttui irvikuvakseen.
Kirjassaan Sana toteaa, ettei osaa sanoa, oliko Zavidovo-vuoto hänelle lopulta onni vai onnettomuus, koska hän halusi työskennellä ulkomailla.
Kirjallisessa tuotannossaan Sana kirjoitti Suomen historiaa uusiksi tavalla, josta kuka tahansa journalisti olisi kateellinen.
Vuonna 1979 ilmestyi kirja Kuoleman laiva S/S Hohenhörn, jossa Sana paljasti Suomen luovuttaneen yhdeksän juutalaispakolaista natsi-Saksalle. Heidät murhattiin Auschwitzissa. Kuoleman laivasta Elina Sana sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon.
Kirja synnytti vilkkaan keskustelun, mutta myös kansallisen helpotuksen huokauksen. Valtiollisen poliisin yhteistyö natsi-Saksan kanssa vaati “vain” yhdeksän uhria.
Totuus oli toinen, paljon rumempi.
Vuonna 2003 ilmestyneessä ja Tieto-Finlandialla palkitussa kirjassa Luovutetut Sana paljasti, että todellisuudessa Suomi luovutti natsien käsiin noin 3 000 ihmistä. Juutalaisia heistä oli 74, muut olivat kommunisteja, antifasisteja ja poliittisia sotavankeja.
Luovutukset olivat systemaattista toimintaa, josta Valtiollisen poliisin päällikkö Arno Anthoni oli tehnyt sopimuksen Gestapon kanssa. Luovutuksista pääosa tehtiin vuosina 1941–42.
– Se on tullut vähän ylpeilynkin aiheeksi, että Suomessa selvittiin puhtain paperein. Mutta eihän me päästy kovin puhtain paperein, jos meiltä luovutettiin myös muita juutalaisia ja systemaattisesti muita ryhmiä, jotka olivat Hitlerin Saksan ideologian mukaisesti tuhottavia ryhmiä. Sellaisessa laajemmassa merkityksessä me olemme aika paljon mukana holokaustissa, koska meillä on systemaattisia luovutuskertoja yli 40 kahden ja puolen vuoden aikana, Elina Sana sanoi Kansan Uutisille kirjan ilmestyttyä.
Ainakin yksi vastaus löytyi
Zavidovo-vuoto ja muita järkytyksiä on maailmaa parantaneen idealistin muistelmat. 1970-luvusta se kertoo, että se oli paljon muutakin kuin suomettumista ja taistolaisia. Kirjassa on paljon KU:n lukijoille vuosikymmenten mittaan tutuksi tulleita nimiä. Sana kuvaa innostuksen ilmapiiriä, kun kokoustaminen jalostui yhteisiksi hankkeiksi, joiilla saatiin asioita aikaan.
Toisaalta se on hänen sanojensa mukaan myös kuvaus siitä, kuinka maailmanparantaja kohtasi maailman ja järkyttyi.
Ainakin yhden vastauksen hän on nyt saanut. Nuorena vasemmistolaisena Elina Sana etsi kolmatta tietä kapitalismin ja reaalisosialismin välistä.
“Iän myötä olen päätynyt siihen, että pohjoismainen parlamentaarinen ja demokraattinen hyvinvointivaltio tulee lopulta lähimmäksi tuota etsimääni kolmatta tietä. Kansainvälisissä töissäni olen nähnyt, millaista on ihmisen elämä ilman turvaverkkoja.”
Sitä täytyy ihmetellä, että muistelmat näin rikkaasta elämästä ja uutispommista ilmestyvät omakustanteena. Menevätkö kustantamojen rahkeet alle kolmikymppisten popparien ja some-julkkisten muistelmien julkaisemiseen?
Elina Sana: Zavidovo-vuoto ja muita järkytyksiä. 402 sivua, Bookea.
uutiskirje 
