Viime aikoina on jälleen puhuttu kiivaasti peruskoulusta, sen ongelmista, uudistuksista ja nykytilanteesta. Työelämän tutkijan näkökulmasta keskustelua koulusta riivaa eräs toistuva piirre: kun puhutaan koulusta ja etenkin sen uudistamisesta tai kehitystarpeista, keskusteluun tuodaan usein työelämä perusteluna sille, miksi ja mihin suuntaan peruskoulun on hyvä uudistua. Kun siis puhutaan siitä, mitä koulun tulisi tehdä, millainen sen tulisi olla tai millaisia taitoja sen tulisi lapsille opettaa, tukeudutaan huomioihin ja havaintoihin nykyhetken työelämästä.
Tällaiset viittaukset työelämään ovat ongelmallisia useammastakin syystä. Ensinnäkin oletus siitä, että työelämä olisi jokin yksittäinen olio, jonka yksityiskohtaiset vaatimukset voisimme hahmottaa ja sitten valmistaa lapsia vastaamaan niihin, on erikoinen. Työt ja niiden tekijät ovat valtavan erilaisia ja työelämä on monessa kohdin myös jyrkän jakautunut. Tästä syystä ajatus siitä, että voisimme määritellä ”työelämän vaatimuksia” jollakin kaikenkattavalla tavalla – ja vieläpä pitkälle tulevaisuuteen – ei pidä paikkaansa.
Työ kuluttaa tekijäänsä sekä henkisesti että fyysisesti yhä kovemmin.
Usein onkin niin, että kun peruskoulun yhteydessä puhutaan työelämän vaatimuksista, puhutaan itse asiassa keskiluokkaisesta toimistotyöstä. Saatetaan viitata vaikkapa avokonttoreihin perusteluna tietynlaisille oppimistiloille – ikään kuin suurin osa työntekijöistä tekisi töitään avokonttoreissa eikä vaikkapa linja-autojen rateissa, kaupan kassoilla tai leikkaussaleissa.
Ajatus työelämän vaatimuksiin kasvattamisesta ei kuitenkaan ainoastaan nojaa kapeaan käsitykseen työstä ja työelämästä, vaan sen koko lähtökohta on erikoinen. Miksi lasten tulisi kasvaa vastaamaan työelämän oletettuihin tarpeisiin?
Vaikka työelämä kaikkineen on jakautunut ja moninainen, jotain tutkimus on kuitenkin onnistunut sanomaan sen kokonaisuudesta. Yksi tutkijoiden tunnistama nykytyöelämän piirre on kiihtyminen ja muuttuminen intensiivisemmäksi. Tämä tarkoittaa, että työelämä on muuttunut ja muuttuu yhä vaativammaksi: työ kuluttaa tekijäänsä sekä henkisesti että fyysisesti yhä kovemmin.
Nykytyöelämä vie kaiken, minkä saa – tunteet, ajan ja terveyden.
Työn vaatimukset, niin moninaisia kuin voivat ollakin, nappaavat meidät otteeseensa yhä tiukemmin, ja ne ulottuvat ihmiseen kokonaisuudessaan. Nykytyöelämä vie kaiken, minkä saa – tunteet, ajan ja terveyden – eivätkä sen vaatimukset taukoa tai hellitä. Ei siis ihme, että työuupumus tai kohonnut työuupumusriski koskee jo joka neljättä nuorta aikuista, kuten Helsingin Sanomat hiljattain uutisoi (HS 27.2.23). Työuupumuksen, masennuksen ja ahdistuksen ohella työelämän liiallinen kuormitus aiheuttaa tutkitusti esimerkiksi sydän- ja verisuonisairauksia sekä tuki- ja liikuntaelimistön sairauksia.
Työelämä siis vaatii, mutta tekisimme viisaasti, jos kääntäisimme näille vaatimuksille selkämme – etenkin silloin, kun on kyse lapsista ja tulevaisuudesta. Tämä on mahdollista, sillä työelämä ei ole muuttumaton, itsepäinen olio, joka noudattaisi vain omaa logiikkaansa. Työelämää tehdään päivä päivältä toistuvissa arkisissa käytännöissä, ja näissä käytännöissä sitä on myös mahdollista muuttaa, tehdä toisin.
Psykologian professori Alison Gopnik kirjoittaa kirjassaan Puuseppä vai puutarhuri siitä, miten kasvatuksen ei tulisi pyrkiä tuottamaan tietyn normin mukaisia ihmisiä – kuten ihmisiä, jotka kykenevät avokonttorityöskentelyyn. Sen sijaan meidän tulisi Gopnikin mukaan vaalia lasten luontaista erilaisuutta ja heidän kykyään ajatella ja toimia uusilla ja yllättävillä tavoilla. Tästä näkökulmasta katsottuna peruskoulun tärkein tehtävä olisikin antaa lapsille tilaa löytää ja keksiä uudenlaisia tapoja tehdä työtä ja olla maailmassa. Näin avautuisi näkymiä sellaiseen tulevaisuuteen, jossa me vaadimme työelämältä eikä se meiltä.