Eduskuntavaalit olivat vasemmistoliitolle valtakunnallisesti sellainen tyrmäysisku, ettei siitä toipuminen ole helppoa. Erityisen kova isku oli kahdelle pohjoisimmalle vaalipiirille. Millä enää motivoida vuosikymmeniä pyyteetöntä vaalityötä tehnyttä kunnallisjärjestön rivijäsentä ajamaan ympäri laajaa Lapin maata läpi tuulen ja tuiskun, kun tuloksena tällä kertaa oli se kaikkein katkerin vaalitappio? Kolmannes kannatuksesta ja vaalipiirin ainoa kansanedustajan paikka lipuivat pois käsistä.
Usein olen todistanut puheita, joissa todetaan, että vaalitappiossa on uuden nousun siemen tai että tulokset analysoidaan huolellisesti ja tehty analyysi tulee näkymään puolueen toimintatavoissa.
Tällaisiin puheisiin liittyvien lupausten lunastaminen on jättänyt toivomisen varaa aiempien vaalitappioiden jälkeen, mutta nyt tuntuu, että jäsenistömme on oikeasti, sen sijaan että se olisi lamaantunut, suuntaamassa energiansa mahdollisimman laadukkaan tilannekuvan hahmottamiseen. Jos tässä onnistutaan hyvin ja se jalostuu hyviksi toimintalinjauksiksi, silloin ollaan aidosti sen äärellä, että tappiossa todellakin on uuden nousun siemen ja jopa versova itu.
Mikä sitten on ratkaiseva juurisyy sille, että Lapissa ja osin Oulussakin päästiin niittämään tällainen vaalisato? Päällimmäiset tuntemukset Lapin vaalikentiltä, joilla laitoin itsenikin ehdokkaana likoon, olivat kuitenkin ihmisten kohtalaisen laaja kiinnostus ja energinen tekemisen meininki kampanjoinnissa.
Tyrmistys oli erityisen raju, kun tulosta ei osattu tässä muodossaan ennakoida, eikä sen valjettua selittäviin tekijöihin päästä heti kiinni. Oma selitykseni tiivistyy otsikon kahteen sanaan.
Alueiden kosto on käsite, joka on tuotu julkisuuteen ensisijaisesti London School of Economicsin (LSE) talousmaantieteen tutkijaryhmän toimesta. Alejandro Rodriguez-Pose on johtanut ryhmää, joka on tutkinut mm. Trumpin menestystä 2016 käyttäen useita mittareita selittämään sitä, mitkä alueelliset tekijät olivat johtamassa tähän menestykseen. Suomessa ”alueiden kostoa” on tutkinut erityisesti Helsingin yliopiston maantieteen laitoksen professori Sami Moisio.
Euroopassa tämän käsitteen heijastumat ovat näkyneet muun muassa Brexitissä, keltaliivien kapinassa ja vaikkapa oikeistopopulistipuolue AfD:n nousussa Itä-Saksassa. Suomessa alueiden kosto oli osin nähtävissä jo 2019 (miksei jo 2011 jytkyssäkin), mutta todellinen kulminaatiopiste saavutettiin näissä eduskuntavaaleissa.
Alueiden kostossa on kyse vastarinnasta, joka kumpuaa pettymyksistä eliittejä ja ympärillä tapahtuvia muutoksia kohtaan. Kun omalta alueelta tai omasta elämästä katoaa toivo ja tulevaisuususko, se lisää vastakkainasetteluja, epätoivoa, näköalattomuutta ja pelkoa muutosta kohtaan. Alueella ei tarvitse mennä vielä edes erityisen huonosti mutta sekään ei enää riitä – ihmiset haluavat asioiden pysyvän ennallaan.
Käynnissä on erilaisia selviytymistaisteluita. Syyt taustalla ovat erilaisia riippuen siitä, onko kyse Itä-Helsingin lähiöstä vai ongelmista Kainuun Hyrynsalmella tai Savon Rautavaaralla. Perussuomalaiset (PS) ovat kanava, joka kanavoi koston politiikkaan. Polttoaineena käytetään milloin maahanmuuttajavastaisuutta, milloin korkeaa bensan ja energian hintaa tai vaikkapa sitä, että ulkoa päin uhataan päätäntävaltaamme suhteessa omistamiimme metsiin tai siihen, miten saamme harjoittaa vaikkapa metsästystä. Monen mielestä metsästys on syrjä-Suomen ainoa vetovoiman takaava harrastus.
Käynnissä on erilaisia selviytymistaisteluita.
Koen, että olemme ajautuneet eräänlaiseen kuplaan, kun emme ole tunnistaneet tätä alueiden kosto -ilmiötä ja sen syvyyttä ja laajuutta oikein millään tavoin. Tämä on se kertomus, narratiivi, jota PS kuitenkin tarjoaa ihmisille. Keskusta ja vasemmistoliitto saavat tässä kertomuksessa hivenen erisisältöisen roolin tarinan konnina.
Propagandaa on nykyisen some-koneiston kautta helppo monistaa nopeasti ja tehokkaasti. Mielien muokkaaminen on tapahtunut hyvinkin hurjalla vauhdilla. Suuren osan ihmisiä asenteisiin on vaikutettu perinpohjaisesti.
Samalla tavalla kuin rasismista tuli hyvinkin nopeasti arkipäiväistynyt asenne yhteiskunnassamme, on alueiden kostossa nähtävissä jopa uskonnonomaista hurmosta. Jos tarinaan uskovia haastaa heidän näkemystensä pinnallisuudesta, saa vastaansa jopa suoranaista vihaa. Samanaikaisesti PS käyttää omassa viestinnässään uskonnoista kumpuavia ilmaisuja – kuten ”pelastus” ja ”vapahtaja” – voimistaakseen tunnekokemusta kansalaisten mielissä.
Erityisen voimakkaana tämä viha vaikuttaa näyttäytyvän 30–50-vuotiaissa työläisammateissa toimivissa miehissä ja mikä hulluinta, eri tavoin työttömissä, joiden keskuudessa perussuomalaisten kannatus on vahvinta kaikista puolueista.
Kertomukseen uskovien tuska pitää ottaa vakavasti.
Jos aiomme elpyä ja haaveillakaan menestyksestä eri puolilla Suomea, mutta erityisesti nyt täällä Pohjois-Suomessa, globalisaation häviäjäseuduilla, pitää näiden kertomukseen uskovien tuska ottaa vakavasti ja siihen on vasemmiston löydettävä uskottavat vastaukset. Miten se tehdään, on toinen kysymys, mutta sekä tilannekuva että syyt sen taustalla on tunnistettava ja tunnustettava rehellisesti.
Valoisaan tulevaisuuteen on kuitenkin uskottava. Kansanedustajat Tennilä, Mustajärvi, Kyllönen tai Koskenniemi ovat tai olivat kaikupohja niille ihmisille, joita rakennemuutos aiemmin raateli. Nyt kaikupohjana olemista tarjoaa kilpaileva joukkue. Riippuu myös meistä, kuinka pitkäkestoinen tästä kertomuksesta perussuomalaisten tarjoamana hegemoniana lopulta muodostuu.
Vasemmistoliitolla ja sen edeltäjällä SKDL:llä on näyttöjä ja vahva aatehistoriallinen pohja. Ne antavat uskoa siihen, että ihmisten pettymys voi olla myös poliittinen voima, joka on mahdollista kanavoida vastuullisesti. Pitää vain nöyrtyä, löytää tältä osin juurensa ja kannatusta saatuaan toimia niin, että nämä ihmiset saavat äänelleen vastinetta, eivätkä vain iskulauseita ja pettymyksen lietsontaa.
Kirjoittaja on vasemmiston kaupunginvaltuutettu Kemijärvellä.