Vasemmistoliitto hävisi vaalit, samoin kävi vihreille eikä SDP:n pieni voitto riittänyt korvaamaan kahden pienemmän punavihreän puolueen tappioita. Vaalituloksesta on kirjoitettu jo paljon ja tarkempia analyysejä on tulossa myöhemmin, mutta joitakin havaintoja on jo mahdollista tehdä ja ehkä myös muutama uusi näkökulma on vielä löydettävissä.
Vaikka kannatus kokonaisuudessaan pieneni, vasemmistoliitto lisäsi kannatustaan Helsingissä ja aavistuksen verran myös esimerkiksi Vantaalla, Espoossa ja Turussa sekä säilytti aikaisemman kannatuksen melko hyvin muissa suurissa kaupungeissa. Nämäkin vaalit olivat osoitus siitä, että vasemmistoliiton kannatus on siirtynyt vanhoilta tukialueilta pohjoisessa ja teollisuuskaupungeissa, uusille tukialueille yliopistokaupunkeihin ja niissä vielä kaupunginosiin, joissa myös vihreät saavat suurta kannatusta. Tässä ei ole mitään uutta, aikaisempi trendi vain näyttää jatkuvan.
Alueellisesti tarkasteltuna vasemmistoliiton kannatus tulee aikaisempaa enemmän samoilta äänestysalueilta kuin vihreiden ja SDP:n, sen sijaan vasemmistoliiton alueellinen kannatus on etääntynyt perussuomalaisten ja keskustan kannatuksesta. Kun vielä muutamia vaaleja sitten vasemmistoliiton kannatus oli korkeampaa siellä, missä kokoomuksen kannatus oli matalaa ja päinvastoin, nykyisellä tuloksella vasemmistoliiton ja kokoomuksen kannatuksella ei ole oikeastaan minkäänlaista alueellista yhteyttä.
Vasemmistoliiton kannatus voi olla suurelta osin sukupolvikysymys.
Vasemmistoliiton kannatuksen siirtymistä pois vanhoilta tukialueilta on joissakin analyyseissä pidetty ongelmana, mutta onhan toki parempi, että eteenpäin pyrkivä puolue menestyy siellä, missä väestö kasvaa ja äänestäjät ovat nuoria ja koulutettuja. Paljon huonommin asiat olisivat, jos vahvat ja kannatusta kasvattavat alueet olisivat niitä, joissa väestö vähenee, vanhenee ja äänestäjien määrä pienenee vaali vaalilta. Näissä vaaleissa tosin kävi niin, että uusia kannattajia ei tullut uusilta alueilta yhtä paljon kuin vanhoilta alueilta ääniä katosi.
Joskus aikaisemmin olen todennut, että huomattava osa vasemmistoliiton nykyisistä äänestäjistä, mahdollisesti jopa enemmistö, on joskus äänestänyt vihreitä, itseni mukaan luettuna. Näiden vaalien jälkeen tämä on entistäkin selvempää.
Vasemmistoliiton äänistä naisehdokkaat saivat peräti 71,7 prosenttia, edellisissä vaaleissa tämä luku oli jo huomattavan korkea eli 63,4 prosenttia mutta nyt naisehdokkaiden ylivalta oli vielä suurempi. Tosin mihinkään Suomen ennätykseen ei vielä päästy edes suurien ja keskisuurien puolueiden joukossa, sillä vihreiden äänistä naisehdokkaat saivat näissä vaaleissa 73,5 prosenttia vihreiden äänistä. Tietysti myös miehet äänestävät usein naista, ja vasemmistossa tämä voi olla vielä yleisempää kuin muissa puolueissa: olen itsekin äänestänyt eduskuntavaaleissa yleensä naisehdokasta, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, joista nämä vaalit olivat yksi. Naisehdokkaiden menestys voi silti kertoa myös siitä, että vasemmistoliitto on menettänyt nimenomaan miesten ääniä. Jos tarkastellaan puhtaasti äänimääriä, vasemmistoliiton naisehdokkaat saivat lähes saman äänimäärän kuin 2019 vaaleissa, mutta miesehdokkaiden äänimäärä putosi yli 30 000 äänellä.
Tunnetuimpien, eniten ääniä saaneiden ehdokkaiden osuus vasemmistoliiton äänistä putosi hieman, mutta se ei vaalitappiota juurikaan selitä. 25 eniten ääniä saanutta vasemmistoliiton ehdokasta sai näissä vaaleissa hieman yli puolet vasemmistoliiton äänistä (51 %), näistä muuten miehiä oli vain neljä. Vuonna 2019 eniten ääniä saaneet 25 ehdokasta saivat vasemmistoliiton äänistä samoin hieman yli puolet (52,7 %) ja vuonna 2015 peräti 57,3 %. Näiden kolmien eduskuntavaalien perusteella vasemmistoliiton äänimäärän jakauma on demokratisoitunut, äänet eivät yhtä usein kerry muutamalle suositulle ehdokkaalle vaan jakautuvat laajemmalle. Tosin myös esimerkiksi vuonna 2003 eniten ääniä saaneiden 25 ehdokkaan osuus äänistä oli vain noin 50 % ja vuonna 2005 noin 49 %. Valtakunnallisesti tunnettujen ehdokkaiden Li Anderssonin, Hanna Sarkkisen, Anna Kontulan ja Merja Kyllösen äänimäärät putosivat 25-40%, tosin esimerkiksi Jussi Saramon äänimäärä kasvoi 40%, mutta hän ei neljä vuotta sitten ollut yhtä tunnettu kuin nykyisin. Suuret pudotukset kaikkein tunnetuimpien ehdokkaiden äänimäärissä voivat kertoa siitä, että liikkuvat äänestäjät, jotka eivät yhtä hyvin tunne vasemmistoliiton ehdokkaita, eivät valinneet näissä vaaleissa vasemmistoliittoa.
Mitä tuloksesta sitten olisi syytä oppia:
1) eri osat Suomea elävät osaksi eri todellisuuksissa. Se mikä toimii yhdessä osassa ei välttämättä toimi muualla, ainakaan vielä. Helsingin hyvän tuloksen tuottaneet keinot eivät välttämättä toimi joka paikassa.
2) jo pitkään jatkunutta kannatuksen siirtymisen uusille alueille ja uusiin väestöryhmiin jatkunutta trendiä vastaan ei kannata kamppailla. Silloin voi käydä niin että entisiä äänestäjiä ei kuitenkaan saada pidettyä (tai heidän määränsä joka tapauksessa vähenee), mutta uusia äänestäjiä ei saada.
3) Vasemmistoliiton kannatus voi olla suurelta osin sukupolvikysymys. Aikaisemmin vasemmistoliitto sai paljon kannatusta 1940- ja 1950-luvulla syntyneiden suurten ikäluokkien keskuudessa, mutta vähän 1960-luvulla syntyneiden keskuudessa. Jo pidemmän aikaa on ollut havaittavissa, että vasemmistoliiton kannatus on korkealla 1970- ja 1980-luvulla syntyneiden keskuudessa, mutta saattaa olla taas putoamassa nuorempien, vasta äänioikeuden saaneiden joukossa. Tosin nuoret, alle 30-vuotiaat ehdokkaat saivat nyt noin 13 prosenttia vasemmistoliiton äänistä, mikä on lähes tuplasti vuoden 2019 vaalien tuloksen.
Kirjoittaja on Vasemmistofoorumin toiminnanjohtaja.
uutiskirje 
