Helsingin Sanomissa julkaistiin hiljattain artikkeli, jossa viiden lapsen äiti Taru Marjamaa kertoi taloudenpidostaan (HS 20.4.). Marjamaalle on artikkelin mukaan tärkeää kasvattaa lapsistaan rationaalisia rahankäyttäjiä, jotka ymmärtävät että ”asiat” täytyy ansaita. Tavoitteena on ”kasvattaa lapsia vaurastumaan”.
Marjamaan haastattelu on osa viime vuosina yleistynyttä uudenlaista rahapuhetta. Sosiaalisessa mediassa rahasta puhutaan toistuvasti eräänlaisessa toisen aallon feminismin vapauttavassa hengessä: raha tuo itsenäisyyttä, vapautta ja vaurautta. Jotkin sosiaalisen median vaikuttajista ovat tehneet rahapuheesta oman asiantuntemuksensa alueen: he jakavat talouteen ja esimerkiksi sijoittamiseen liittyviä ohjeita, vinkkejä ja kokemuksia samalla kun kannustavat erityisesti naisia perehtymään vaurastumisen ja hyvän taloudenpidon saloihin.
Erityinen osa tätä rahapuhetta on sen ulottuminen lapsiin ja lasten kasvattamiseen. On toki pitkät perinteet niille puheille, joissa lasten täytyy oppia tekemään töitä ja ymmärtämään, ettei raha kasva puussa. Tähän yksilön vastuuseen keskittyvään ajatukseen myös Marjamaa haastattelussaan nojaa.
Oletuksena on, että kun rahaa käyttää rationaalisesti, kun taloudellista tilannetta seuraa tiiviisti, ja kun rahaa käyttää säästeliäästi (mitä tämä sitten tarkoittaakin, Marjamaan haastattelussa ulkoportaiden lämmityksestä luopumista), niin vauraus ja kaikki sen tuoma hyvä vyöryy vastaansanomattomalla voimalla ihmisen elämään. Kunhan vain kouluissa opetettaisiin lapsia ”tekemään rahaa” eikä piilottamaan laskuja sängyn alle.
He huolehtivat, että rahalla on kaikki hyvin.
Sosiaalisen median vaikuttajien käsittelyssä tämä perinteinen oikeistolainen tarkan markan kasvatuspuhe on kuitenkin lähtenyt kiinnostaville kierteille. Viime vuonna Natalia Salmela ja Jasmin Hamid julkaisivat lastenkirjan, jonka tarkoituksena on kertoa lapsille rahasta.
Raha. Missä se kasvaa ja mihin se katoaa -nimisessä opettavaisessa kirjassa lähdetään liikkeelle samankaltaisista lähtökohdista kuin Marjamaan haastattelussakin: raha ei synny tyhjästä, vaan sitä saa käymällä töissä tai tekemällä kotitöitä. Jos ei käy töissä, rahaa saa ”hirmuisen vähän” eikä ehkä ole ”varaa käydä huvipuistossa kesällä”. Mikäli rahaa käyttää varomattomasti ja se loppuu, vastassa on karhukirjeen muodossa muriseva karhu.
Pankkeja ja sijoittamista käsittelevissä osioissa nämä rationaalisen rahasuhteen lähtökohdat kuitenkin murtuvat. Salmelan ja Hamidin lastenkirja marssittaakin esiin personoidun rahan, jolla on oma koti (pankki), jossa se on ”turvassa ja lämpimässä”. Jos pankkia ei olisi, raha olisi ypöyksin ulkona ”rosvojen armoilla”. Pankeissa työskentelee ”rahanhoitajia”. He huolehtivat, että rahalla on kaikki hyvin. Heidän käsissään raha myös oppii temppuja ja saa kavereita, jolloin sille ei tule yksinäistä.
Salmelan ja Hamidin käsittelyssä lapsille opetettava suhde rahaan ei siis muodostu ainoastaan välineelliseksi. Rahaa ei kerätä vain vaurastumisen vuoksi, vaan suhde rahaan on tunteellinen ja hoivaava. Raha tarvitsee kavereita, ja sen täytyy saada olla turvassa. Rahassa ei ole kyse vain kylmästä rationaalisuudesta ja vaurauteen perustuvan onnen tavoittelusta, vaan rahassa itsessään on jotakin lämmintä, kutsuvaa, hellyttävää ja tarvitsevaa.
Suhde rahaan on tunteellinen ja hoivaava.
Kun aikuiset puhuvat todellisille ja kuvitteellisille lapsille rahasta, he tietenkin puhuvat itsestään ja omasta suhteestaan rahaan. Siinä, missä perinteinen kasvatuksellinen puhe on ankaraa ja vastuuttavaa, ottaa uudenlainen rahapuhe lähtökohdakseen saman ankaruuden, mutta kasaa sen päälle vielä jotakin erityistä. Se kutsuu tuntemaan rahan ja hoivaamaan sitä.
Tässä mielessä Salmelan ja Hamidin kirja kertoo siitä, mistä Marjamaan haastattelu vaikenee: näennäisen talousrationaalisuuden suhde rahaan ei ole neutraali, vaan raha on se, joka toimii, kutsuu, ja ohjaa ihmisiä hoivaamaan itseään omista lähtökohdistaan.