Kesän aikana suomeksi ilmestyy tanskalaisen vasemmistopuolueen Yhteisyyslistan kansanedustajan Pelle Dragstedin kirjoittama Pohjoismainen sosialismi -kirja. Suomenkielistä versiota odotellessa olen lukenut kirjaa ruotsiksi. Kirjan pääsanoma on, että Pohjoismaissa on jo paljon sellaisia järjestelyjä, jotka itse asiassa ovat sosialismia. Osuuskuntia, julkisesti omistettuja yhtiöitä, työntekijöiden omistamia ja voittoa tavoittelemattomia yrityksiä, jotka toimivat erilaisella logiikalla kuin voittojen maksimointiin perustuvat yksityiset yritykset. Tosin Pohjoismaissakin kaupallisuus ja markkinoiden valta on lisääntynyt viime vuosikymmeninä, mutta näitä markkinalogiikan ulkopuolella toimivia yhtiöitä on edelleen paljon, ja joillakin aloilla niiden merkitys on huomattava.
Dragsted ehdottaa myös uudistuksia, jotka voisivat edelleen lisätä sosialistisia elementtejä yhteiskunnassa. Näihin kuuluu esimerkiksi ehdotus suuryrityksissä käyttöön otettavasta kaksi ”kamaria” käsittävästä hallintojärjestelmästä: toiseen kamariin edustajansa valitsisivat osakkeenomistajat ja toiseen työntekijät.
Dragsted kysyy, ovatko hänen kuvaamansa esimerkit sosialismia, ja vastaa, että jos sosialismilla tarkoitetaan, että (kaikkien) tuotantovälineiden pitäisi olla valtion omistuksessa, niin vastaus on ei. Mutta Dragsted ei pidä valtiojohtoista mallia hyvänä tai tavoiteltavana asiana. Hänen mielestään vasemmisto on historiallisesti erehtynyt siinä, että se on pyrkinyt totaalisiin, kaiken kattaviin ratkaisuihin, vaikka todellisuudessa yhteiskunnat ja talousjärjestelmät ovat hybridejä, sekoittuneita, erilaisia aineksia yhdistäviä. Nykyajan sosialistit tarvitsevatkin moninaisuuden paremmin huomioon ottavaa strategiaa.
Työpaikkademokratia ja perustulo ovat täysimääräisesti toteutuessaan kaukaisia haaveita, mutta niitä kohden on mahdollista edetä jo nyt.
Pohjoismaiden, ja myös joidenkin muiden maiden, kokemukset osoittavat, että demokraattisesti hallittu talous ei ole mahdotonta eikä sosialismi näin ajateltuna ole utopiaa vaan jo olemassa olevaa todellisuutta, joka kehittyy kapitalistisen järjestelmän rinnalla ja sisällä.
Dragstedin kirja innostaa kysymään, mitä vielä tarvittaisiin, että Pohjoismaissa yhteiskuntajärjestelmä muuttuisi toisenlaiseksi. Tässä kiinnostavia ovat työpaikkani Vasemmistofoorumin viimeaikaiset julkaisut.
Vasemmistofoorumi on viime vuosina julkaissut melko paljon tekstejä perustulosta ja yhtenä viimeisimmistä Roni Nousiaisen raportin Työpaikkademokratiasta . Nousiainen pohtii työpaikkademokratiaa filosofiselta kannalta ja kysyy, miksi yhteiskunnassa, joka perustuu demokratialle ja tasa-arvolle, nämä unohtuvat heti, kun kyseessä on työelämä.
Ajatus työpaikkademokratiasta perustuu siihen, että työnantaja ja työntekijä olisivat tosia-asiallisesti tasa-arvoisessa asemassa. Tämä voisi olla mahdollista esimerkiksi perustulon avulla, sillä riittävän suuri perustulo mahdollistaisi työmarkkinoilta irtautumisen. Huomattavan korkea perustulo olisi kuitenkin melko varmasti poliittisesti mahdoton toteuttaa, ja se olisi myös todennäköisesti kansantaloudellisesti mahdoton. Esimerkiksi tuhannen euron perustulo kaikille kansalaisille vastaisi 25:tä prosenttia bruttokansantuotteesta.
Perustulon merkitys on kuitenkin työelämää laajempi kysymys, ja se olisi osa sosiaaliturvan uudistusta, joka tulisi tehdä työelämän kehityksestä riippumatta. Perustulo mahdollistaisi työn ja sosiaaliturvan paremman yhdistämisen, poistaisi mahdollisia kannustinloukkuja ja toimisi myös tulonjaon osana työssä olevien ja työelämän ulkopuolella olevien välillä. Kiinnostavaa on, että Pelle Dragsted ei käsittele kirjassaan lainkaan perustuloa tai muutenkaan tulonjakoa.
Demokratian lisääminen työpaikoilla on kuitenkin perustuloakin tärkeämpää. Nousiainen ehdottaakin Dragstedin tapaan yrityksiin kaksikamarista parlamenttia, joista toinen puoli edustaisi pääomansa sijoittaneita osakkeenomistajia ja toinen osa työvoimansa sijoittaneita työntekijöitä. Molemmilla olisi veto-oikeus tärkeimpiin päätöksiin, ja ne olisivat yhtäläisessä asemassa yritysten johtoa valittaessa.
Työpaikkademokratia voisi johtaa pienempiin palkkaeroihin ja hyvin todennäköisesti pienentäisi voittoina jaettavan osuuden kokoa yrityksen tuloksesta. Työpaikkademokratia lisäisi myös hyvinvointia työpaikoilla ja auttaisi torjumaan monia työelämän nykyisistä valtarakenteista johtuvia ongelmia.
Nousiainen toteaa, että demokratian lisääminen työpaikoilla vaikuttaa kuitenkin todennäköisemmältä vaihtoehdolta toteuttaa työntekijöiden kontrolli omasta työstään ja yrityksen tavoitteista kuin omistuksen siirtäminen työntekijöille. Dragsted puolestaan ehdottaa lisäksi erilaisia rahastomalleja, joissa myös omistusta vähitellen siirretään työntekijöille.
Lyhyellä aikavälillä niin perustulo, edes heikossa muodossa, kuin työpaikkademokratiakaan eivät kuulosta kovin todennäköisiltä tulevaisuuden kuvilta. Ne ovat kuitenkin tämän hetken keskeisiä ajatuksia yhteiskunnan muuttamiseksi tasa-arvoisemmaksi ja demokraattisemmaksi.
Onkin mahdollista todeta vanhaa iskulausetta jäljitellen: sosialismi on perustulo + työelämän demokratisointi. Muuta ei radikaaliin yhteiskunnan muuttamiseen oikeastaan tarvitakaan. Työpaikkademokratia ja perustulo ovat täysimääräisesti toteutuessaan kaukaisia haaveita, mutta niitä kohden on mahdollista edetä jo nyt.
uutiskirje 
