Viime vuosina maltillinen oikeisto on hakenut suhdettaan äärioikeistoon ympäri Eurooppaa ja maailmaa. Äärioikeisto puhuu suoraan (valheita) ja vetoaa kansalaisten selkäydintuntoihin (rasismi, kauna) tavoilla joihin maltillinen oikeisto ei oikein ole pystynyt. Ääniä vuotaa tälle haastajalle. Niinpä maltillinen oikeisto on ottanut härkää sarvesta ja omaksunut rasistisia puhetapoja äärioikeistolta. Valitettavasti on käynyt ilmi, että rasismi light ei kiinnosta samalla tavalla kuin aito tavara. Äärioikeisto on parempi omalla kentällään.
Jotain samanlaista voi nähdä siinä, kun vasemmistolaiset yrittävät sopeutua porvarillisen julkisuuden keskustelunormeihin. Tähän taktiikkaan kuuluu alleviivata joka käänteessä, että me emme ole mikään ”ääripää”, me olemme valmiita dialogiin, meidän lakkomme ja mielenosoituksemme eivät vahingoita omaisuutta ja niin edelleen. Tähän vakuutteluun tuntuu menevän melkein yhtä paljon aikaa kuin varsinaisten omien poliittisten aloitteiden esiin tuomiseen.
Tämä käytös näyttää ainakin osin olevan yhteydessä siihen, että vasemmistolta puuttuu omia julkisuuksia. Kun keskustelu käydään liberaaliporvarillisissa sanomalehdissä ja moraalista pöyristymistä suosivilla suuryritysten somealustoilla, nopeasti alkaa ahdistaa. Maailma tuntuu kaatuvan päälle vaatimuksineen, ja joka kulman takana on joku syyttämässä ”väkivallasta”, ”ääriajattelusta” ja ”kommunismista”.
Liian pitkä porvarillisen julkisuuden parissa vietetty aika johtaakin väistämättä pahaan oloon ja masennukseen.
Ongelman yksinkertainen ratkaisu voisi olla, että lakataan kerta kaikkiaan yrittämästä. Vasemmisto ei lähtökohtaisesti voi koskaan tavoittaa kunnollisuuden standardeja, sillä nuo standardit ovat porvareiden luoma omakuva. Vain muuttamalla porvarilliseksi voi todella tyydyttää porvarillisen julkisuuden vaatimukset. Se tarkoittaa tietysti samalla että vasemmistolaisen politiikan ominaispiirteet pitäisi kokonaan hylätä.
Porvarillisiin normeihin sopeutuva vasemmisto onkin porvareille loistava kumppani. Se on kyvytön, se ottaa jatkuvasti etäisyyttä omaan vasempaan äärilaitaansa, se varoo sanojaan ja tekojaan, jotta kukaan vaan ei suuttuisi. Se sopeuttaa poliittiset vaatimuksensa kapeaan raamiin, jossa velanotto, lakkoilu, julkinen omistus ja porvareille vittuilu ovat poissuljettuja.
Mitä sitten tarkoittaisi se, että lakataan yrittämästä vastata porvarillisia kunnollisuuden normeja? Ainakin sitä, että hyväksytään tietty määrä negatiivista julkisuutta osana omaa politiikkaa. Ehkä jopa syleillään sitä, että emme kelpaa iltapäivälehdistölle tai Hesarin pääkirjoitustoimittajille. Tämä tietysti edellyttää, että kyetään puhuttelemaan ”omia” toisten reittien kautta, jotta omakin tarina välittyy. Se edellyttää vähitellen myös omien julkisuuksien jälleenrakentamista.
Olisi myös hyvä muistaa, että työväenliikkeen tavoite ei politiikkaan mennessä ollut muuttua porvareiden kaltaisiksi. Porvarillisen politiikan normit olivat työläisille jotain ulkoista, joista tietenkin tuli olla tietoinen, mutta jotka lähtökohtaisesti eivät koskeneet itseä. Työväenliikkeelle porvarillinen politiikka oli yksi areena monista, jonka avulla ajaa läpi tiettyjä parannuksia. Lakot, mielenosoitukset ja sabotaasit olivat toisia keinoja toisilla areenoilla.
Yksi seuraus siitä, että yrittää tavoittaa mahdottomia ideaaleja on kokemus, että on pysyvästi vääränlainen. Tavoittamattomat ideaalit ja niitä jatkuvasti toistavat puhuvat päät alkavat tuntua ylivoimaisilta ja olo on katkera. Liian pitkä porvarillisen julkisuuden parissa vietetty aika johtaakin väistämättä pahaan oloon ja masennukseen.
Vaikeammaksi kysymykseksi jää, miten rakentaa omia julkisuuden paikkoja, joissa vallitsevat toisenlaiset ajattelun, keskustelun ja poliittisen toiminnan normit. Niin kauan kuin tämä kysymys on ratkaisematta, joudumme tyytymään nykyisiin alustoihin ja niiden masentaviin normeihin. Ehkä voimme saada lohtua ajatuksesta, että niiden käyttö on lähes mahdotonta ilman, että joku suuttuu, pöyristyy tai vaatii irtisanoutumista milloin mistäkin. Kohun noustessa voimme jopa ajatella, että ehkä tässä on tehty jotakin oikein, eikä ainakaan ole sopeuduttu porvarillisen keskustelun normeihin.
lehti 