Länsimaissa ja Suomessa eletään tällä hetkellä pyörteiden keskellä. Odottelemme, päättääkö itäinen naapuri vyöryttää sotakoneensa seuraavaksi Suomeen, Moldovaan vai Baltiaan, katselemme kun ilmastonmuutoksen keikahduspisteet ylitetään yksi kerrallaan ja pohdimme, laittaako yksi suurimmista kauppakumppaneistamme lopullisesti lapun luukulle jonkun tekoälyn laskeman tariffisekoilun johdosta. Näin ollen joudumme kysymään vakavia kysymyksiä siitä, minkä varassa elämämme oikeastaan on.
Elämäntapamme on rakentunut tiettyjen hyvin erilaisissa olosuhteissa muodostuneiden vakuuksien varaan. Politiikkaa lännessä luonnehtii edelleen odotus vakaasta talouskasvusta, raaka-aineiden saatavuudesta kohtuullisella hinnalla maailmanmarkkinoilta ja USA:n tarjoamista turvallisuustakuista. Mikäli joku hallitus ei onnistu kasvattamaan työllisyyttä ja parantamaan BKT:tä, kenkää todennäköisesti tulee. Tämä on myös suurin syy, miksi ilmastonmuutokselle ei onnistuta tekemään yhtään mitään: harva haluaa ottaa riskin talouden sakkaamisesta ilmaston nojalla.
Miten siis elää hyvää elämää, kun 1900-luvun kapitalismin kultakausi näyttää yhä kaukaisemmalta ja tulevaisuus on hämärän peitossa? Kun globaali logistiikka kärsii milloin mistäkin häiriöistä, keskeiset raaka-aineet kallistuvat ja sota kolkuttelee ovella? Ehdotan kolmea erilaista lähestymistapaa tähän kysymykseen. Yksikään niistä ei yritä ratkaista ongelmiamme kansallisvaltioiden tasolla, vaan ennemmin kysyä yhteisöllisen mielekkään elämän perään.
Rebecca Solnit kirjoittaa teoksessaan Hope in the Dark, siitä, miten vaikeimmat ajat luovat usein uutta solidaarisuutta. Kun asiat menevät kohtuullisesti, ihmisillä on taipumusta huolehtia enemmän omista asioistaan. Mutta kun asiat menevät kerralla kunnolla vihkoon, syntyy tarve löytää toisia, auttaa ja muodostaa verkostoja. Solidaarisuus elää tarpeesta, ja herää silloin kun on sen aika. Näin tapahtui, kun Donald Trump valittiin virkaansa ensi kerran, ja ihmiset ryntäsivät protestoimaan lentokentille muslimimaihin kohdistuvaa maahantulokieltoa. Näin kävi, kun turvapaikanhakijoita alkoi saapua Suomeen suurempia määriä vuonna 2015 ja syntyi laaja kotimajoituksen ja aktivistien verkosto.
Vaikeina aikoina syntyy uutta aktiivisuutta ja solidaarisuutta. On kuitenkin tärkeää välttää aktiivisuuden ja aktivismin ylikorostamista. Näinä spektaakkelin ja instagram-aktivismin aikoina helposti näemme vain selkeästi nimettävät teot, jotka käyvät järjestystä vastaan suurin sanoin ja elein. Toinen ehdottamani lähestymistapa onkin vetäytyminen. En tarkoita tällä vastuun välttelyä ja erakkomaiseen yksinäisyyteen pakenemista. Voimme vetäytyä myös joukkona. Vetäytyminen tarkoittaa kykyä valita taistelunsa, ottaa oma aikansa ja tilansa.
Vetäytyminen yhdessä voi tarkoittaa esimerkiksi suuresta Politiikasta pois päin siirtymistä ja keskittymistä omaan organisoitumiseen, oli se sitten ammatillista, transihmisten omaa lääketuotannon ja hoidon organisointia tai vaikka piiloutumista digitaaliselta valvonnalta. Kriisiaikojen kuvaukset kirjallisuudessa ovatkin Vanhan testamentin Exoduksesta ja Decameronesta Camus´n Ruttoon täynnä kuvauksia juuri vetäytymisestä ja kontrollien pakenemisesta.
Aktiivisen järjestystä vastaan käymisen vaihtoehto on siis vetäytyminen. Kolmantena lähestymistapana tarjoan menneen ja tulevan hylkäävää suuntautumista nykyhetkeen. Politiikassa oikeistokonservatismi tarjoaa aina paluuta menneeseen, kun ”asiat olivat paremmin”. Tämä mennyt on fiktio, keksitty parempi eilinen. Vasemmistolla on myös oma versionsa tästä: melankolia ja suru omasta kyvyttömyydestä muuttaa nykyhetkeä. Se voi näkyä esimerkiksi menneiden suurten massaliikkeiden haikailemisena.
Toinen nykyhetken paon keino vasemmalla on utopioihin juuttuminen. Vasemmistoutopismia luonnehtii tällä hetkellä sananparsi ”siitä puhe mistä puute”. Kun ei tiedetä mitä tehdä, miten kokeilla voimiamme tässä ja nyt, aletaan huudella utopioiden perään. Utopiaa voi tarkastella myös tulevaisuuteen suuntautuvana melankoliana. Katkera nykyisyys hylätään jonkin olemattoman takia. Suremme toivomalla.
Kolmannen lähestymistavan, nykyhetkeen suuntautumisen, idea on, että menetämme kaiken, mitä emme pelasta. Toisin sanoen emme voi ainoastaan vatvoa jo menetettyä, vaan on keskityttävä siihen, mitä meillä vielä on. Samalla on myös turhaa liikkua jossain kuvitellussa tulevaisuudessa, jos meillä ei ole mitään tapaa tehdä sitä todelliseksi.
Kaikki voi mennä vielä huonommin, joten taistellaan nykyhetken ja nyt elävien puolesta.
lehti 