Ylikangas väänsi käännekohdat solmuiksi:
Heikki Ylikangas: Suomen historian solmukohdat, WSOY 2007, sivuja 389.
Kun sain käteeni emeritusprofessori Heikki Ylikankaan kirjan Suomen historian solmukohdat, niin oletin kyseessä olevan vuonna 1986 ilmestyneen Käännekohdat Suomen historiassa -teoksen päivitetyn laitoksen. Esipuheesta selvisi, että juuri sellaisen tekeminen olikin ollut Ylikankaan tarkoituksena.
Mutta päivitystyöhön tartuttuaan hän oli huomannut, että suunnitelma ei ollut sellaisenaan toteutettavissa; maailma oli muuttunut tutkijaa itseään myöten, uutta tutkimustietoa oli runsaasti saatavilla ja Käännekohdat-kirjasta puuttui Suomen liittäminen Ruotsiin keskiajalla ja tietysti 1990-luvun suuri lama ja samaan aikaan maassa tapahtunut poliittinen suunnanmuutos.
1970-luvuntaistolaistentavoitteenaoli valta
”Päätin kirjoittaa kokonaan uuden kirjan, mutta käyttää sen rakennuspuina soveltuvia osia en vain Käännekohdista, vaan kaikista muistakin vuoden 1986 jälkeisistä julkaisuistani”, Ylikangas kertoo ja täsmentää vielä:
”Tämä kirja on tämän ajan tuote, edellinen 1980-luvun. Historia on, kuin kulunut sanonta todistaa, aina aikansa lapsi, ja sitä se on myös yhden ja saman kirjoittajan osalta, ei vain yleensä.”
Ylikangas painottaa, että hänen uusi kirjansa ei ole tavanomainen historian yleisesitys. ”Olen ottanut tarkasteluuni vaiheita, jotka olen kokenut historiallisesti tärkeiksi ja jotka syystä tai toisesta ovat minua askarruttaneet. Väille jääviä osia ei ole täytetty”, kirjoittaja selittää.
Ylikangas sanoo tarkoittaneen kirjansa niille, joita kiinnostavat pintakuohun alle peittyvät syyt, tärkeiksi osoittautuvat tihentymät, pitkän aikavälin muutokset ja yhteiskunnan perusrakenteiden liikahdukset. Siis historian käänne- ja solmukohdat. ”Olen asettanut kysymyksiä historialle ja etsiskellyt niihin vastauksia”, Ylikangas tiivistää osuvasti tarkastelutapaansa esipuheensa lopuksi.
Suuri käänne
1700-luvulla
Suomen historian suurimman murroksen, merkityksellisimmän käännekohdan Ylikangas sijoittaa hieman varoen ja yllättävästi 1740-luvulle, vaikka silloin ei tapahtunut äkkiä arvioiden mitään kovin dramaattista. Tuolla vuosikymmenellä annettiin kuitenkin joukko asetuksia, joilla Ylikankaan mukaan tuli olemaan erittäin kauaskantoisia seuraamuksia.
Uudistuksiin kuului mm. isojako, jolla tehtiin loppu kylien yhteisviljelyksestä ja metsien yhteisomistuksesta. Pyrkimyksenä oli maanviljelyksen tehostaminen viljelysalaa laajentamalla ja väestömäärän lisääminen.
Isojaon ja muiden tuolloisten uudistusten tarkoituksia ja vaikutuksia Ylikangas käsittelee kirjansa luvussa ”Suuri käänne 1700-luvun puolimaissa (1739 – 1757)”, jonka hän päättää näin:
”Kokoavasti ilmaisten 1700-luvulla kääntyi lehti, joka oli avattu 1500-luvun lopussa ja joka oli käynnistänyt muutossarjan kohden aatelisjohtoista harvainvaltaista ja äärimmäisen eriarvoista yhteiskuntaa. Nyt alettiin liikkua toiseen suuntaan. Kyvyssä nostaa elintasoa ja lisätä demokratiaa näyttäytyi kapitalismin voima.”
Suomen historian toiseksi merkittävimmäksi muutoskohdaksi ei Ylikankaalle ole kelvannut isoviha, Suomen sota eikä edes maamme itsenäistyminen, vaan niukasti kakkoseksi jää reduktio 1600-luvulla, jolloin ylhäisaateliston omaisuutta palautettiin kruunulle.
Tuolloista vallan vaihtumista Ruotsissa, jonka osa Suomi oli, Ylikangas kuvaa toteamalla: ”Kun aristokratia väistyi, virka-aateli astui halukkaasti sen sijaan.”
Säädyt ja luokat
mitteli vallasta
Eräässä yhteydessä Ylikangas kiteyttää ajastustaan Suomen historian käänne- ja solmukohdista toteamalla:
”Merkittävät käännekohdat historiassa ovat vahdinvaihtoja säätyjen ja luokkien keskinäisissä suhteissa.”
Joku voisi sanoa, että tämähän haiskahtaa jo melkein marxilaiselta historian tulkinnalta, mutta tällaista leimaamista Ylikangas ei missään tapauksessa hyväksi.
Hän selventää näkemystään historiastamme näin:
”Aatelin eri kerrostumien eteneminen tai perääntyminen leimaa uuden ajan ensimmäisten vuosisatojen linjanmuutoksia. Pikkukaupunkien porvaristo puolestaan sävytti merkittävässä mitassa 1700-luvun puolivälin jälkeisiä käänteitä.”
Seuraavalla vuosisadalla astuivat esiin talonpojat, jotka olivat Ylikankaan mukaan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun nouseva voima,
”Viimeisenä astui historian näyttämölle ja sen liikemahtien huojuttelijaksi työväestö”, Ylikangas kirjoittaa todeten samalla työväestön painoarvon nousun olleen vasta 1900-luvun asian.
Taisteleva
historioitsija
Ylikankaan Suomen historian solmukohtia on mukava verrata viime vuoden puolella ilmestyneeseen professori Henrik Meinanderin teokseen Suomen historia – linjat, rakenteet, käännekohdat (WSOY). Meinanderin historia on tekstimäärältään suppeampi. Sivuja on vain 252 ja osan niistäkin vie kuvitus. Ylikankaan lähes 400 -sivuisessa ei ole kuvia lainkaan, mutta ei kirjojen ero ole suinkaan tässä.
Meinanderin teos on viehättävä lukukokemus; kuin kevyt sipaisu maamme historian yli. Tutkija poimii pinseteillä enemmän tai vähemmän edustavia paloja tapahtuneesta historian kulkua kuvaamaan. Meinanderin kirjan luettuaan voi todeta taas kerran sivistyneensä. Se ei jää vaivaamaan, niin kuin Ylikankaan teksti.
Ylikangas menee itse mukaan historiaan paita riisuttuna, rautakanki kädessä ja vääntö alkaa. Ylikangas nauttii myyttien murskaamisesta ja asioiden kääntämisestä päälaelleen, kun Karl Marx muinoin. Ja jälkeä syntyy; dokumentteja löytyy uuden rakennelman tueksi.
Ylikangas on aina valmis puolustamaan näkemyksiään, hän käy vanhat väittelyt uudelleen, mutta usein hänellä on myös aivan uutta tosiasia-aineistoa tulkintojensa tueksi. Ylikangas ei tyydy vain kirjaamaan asioita, joita voi käyttää myös lyömäaseina vastaväittäjiensä näkemysten mukiloinnissa.
Yksi monista myyteistä, jonka kimppuun Ylikangas kirjassaan käy, on käsitys pohjolan vapaista talonpojista. Ylikangas osoittaa, että ei Ruotsin ja Suomen talonpojilla ollut aikoinaan juuri sen suurempaa vapautta päättää omista asioistaan kuin eteläisemmän Euroopan maaorjillakaan.
Uusi dokumentteja
Ylikankaan tueksi
Ylikangas käynnisti joku vuosi sitten keskustelun, joka on tunnettu mm. historian tutkijoiden talvisotana. Ylikankaan perusväittämä oli se, että Suomen johtoryhmä suostui talvisodan rauhaan luotettuaan Saksan vakuutteluihin siitä, että kaikki mikä nyt menetetään tullaan myöhemmän sodan yhteydessä saamaan takaisin korkojen kanssa.
Suomi ei siis pyytänyt tarjolla ollutta länsiliittoutuneiden sotilaallista apua, vaan solmi rauhan sen raskaista ehdoista huolimatta. Näin Suomen armeija säilyi iskukykyisenä ja se olikin ollut Saksan ehdotusten tarkoituksena. Suomen divisioonia tarvittiin operaatio Barbarossassa eli hyökkäyksessä Neuvostoliittoon kesällä 1941.
Uudessa kirjassa Ylikangas jatkaa tulkintansa perustelemista ja hänellä onkin käytössään uusia dokumentteja. Hän lainaa mm. Erkki Tuomiojan julkisuuteen saattamaan Suomen Berliinin lähettilään T.M. Kivimäen kirjettä, joka kertoo mitä puhuttiin Berliinissä kun valtakunnanmarsalkka Hermann Göringille luovutettiin korkea suomalainen kunniamerkki.
Kirjeen sisältö antaa voimakasta tukea Ylikankaan näkemykselle talvisodan rauhateon perusteluista. Samaan suuntaan kiistassa pelaa Pirkko Kanervon tuore väitöskirja Italia ja Suomen talvisota, jossa Benito Mussolinin papereiden kautta on löydetty tietoa Adolf Hitlerin todellisista ajatuksista Suomen suhteen talvisodan aikana.
Mistä syntyi
taistolaisuus?
Kirjansa loppupuolella Ylikangas käsittelee 1960- ja 1970-lukujen opiskelijaradikalismia ja esittää selvät historialliset syyt siihen, että miksi suuri osa nuorista tuki SKP:n vähemmistöä ja Neuvostoliittoa. Ylikankaan mukaan eliittinuorison liittolaista havitteleva verkko heitettiin väärälle puolelle venettä:
”Se heitettiin virtaan hetkellä, jolloin äärivasemmisto oli juuri jakautunut maltillisia menettelytapoja kannattavaan enemmistöön ja yhä radikaaliin, vallankumoukseen tähtäävään vähemmistöön. Aarne Saarisen johtama enemmistö luotti jo saavutettujen sosiaalisten etujen vakuuttamana parempaan huomiseen rauhanomaista tietä. Se ei tähyillyt epävarmaan tulevaisuuteen vallankumouksen kautta.”
Ylikangas ymmärtää tässä hyvin saarislaisia: ”Miksi olisi tähyillyt, kun se, mitä jo vanha työväenliike oli tavoitellut, oli saavutettu porvarillisessa Suomessa. Ja lisää oli luvassa.”
Taisto Sinisalon johtama SKP:n vähemmistö ei taas tavoitellut Ylikankaan mukaan uusia työväestöä palvelevia reformeja, vaan se tavoitteli valtaa.
”Sitä tavoittelivat myös opiskelijaradikaalit. Juuri sen vuoksi he liittoutuivat taistolaisten kanssa”, Ylikangas toteaa.
Tämän perussyyn vuoksi opiskelijaradikalismi sai Suomessa aikaan hyvin vähän mitään pysyvämpää. Taistolaisten voiman vuosia ei Heikki Ylikankaan mielestä voi pitää suurena käännekohtana maamme historiassa.
uutiskirje 
