Puheenvuoro
Suomen vasemmistopuolueet ovat sopeutuneet muuttuneeseen julkisuuteen puolinaisesti. Puolueet ovat lähteneet mukaan verkkojulkaisemiseen ja sosiaaliseen mediaan, mutta toteuttavat siellä melko perinteistä yksisuuntaista tiedottamista. Postmodernin ajan puolueorganisaatiossa se ei enää toimi.
Kiinnittyminen puolueisiin ja ammattiliittoihin tapahtuu eri tavoin kuin työväenpuolueiden perustamisen aikaan 1900-luvun taitteessa. Tilannetta mutkistaa vielä sukupolviero. Eri-ikäiset suhtautuvat puoluetoimintaan eri tavoin.
Sadassa vuodessa on tapahtunut merkittävä julkisuuden rakennemuutos, jota Jürgen Habermas (s. 1929 ) kuvaa teoksessaan Strukturwandel der Öffentlichkeit (suom. Julkisuuden rakennemuutos, 2004). Moderni julkisuus syntyi 1800-luvulla kapitalismin tarpeisiin. Rationaalisten päätösten oletettiin syntyvän, kun erilaiset näkemykset kohtaavat julkisuuden avoimella torilla ja paras argumentti voittaa.
Työväenliikkeen saavutusten ansiosta yksilöllinen elämäntapa on mahdollistunut lähes koko yhteiskunnassa.
Ideaalijulkisuus oli tilapäinen. Monopolisoitumisen ja kaupallistumisen myötä julkisuuden rationaalinen funktio heikkeni. Julkisuus ei ole enää keskustelevan ja järkeilevän yleisön rationaalia tahdonilmausta, vaan eräänlaista ylhäältä päin tuotettua näytelmää. Julkisuutta manipuloidaan mainonnan ja pr-toiminnan avulla, ja teknokraattisia päätöksiä vain legitimoidaan julkisuudessa.
Mutkia oikoen, mielestäni V.I. Leninin puolue- ja lehdistöteoria (Mitä on tehtävä, 1902) oli vastaus tämän tyyppiseen tilanteeseen Venäjän erityisoloissa. Siinä kyseenalaistettiin tsaristinen näytelmäkäsikirjoitus monoliittisen vaihtoehtojulkisuuden avulla, johon koko puolueen piti sitoutua. Tällaisen ajattelun varaan syntyivät Suomen työväenlehdet 1900-luvun alussa.
Nyt 111 vuotta myöhemmin ihmetellään, miksi tämä konsepti ei enää toimi. Selityksenä alenevalle kannatukselle esitetään, että tiedotus ei toimi, viesti ei mene perille. Perustetaan nettisivuja, blogeja, sähköpostilistoja ja ollaan somessa, mutta ei vain kannatus nouse.
Työväenluokka ei ole kadonnut, mutta se on muuttanut muotoaan. 1900-luvulla yhteiskunnat jakautuivat selvästi kapitalisteihin ja työläisiin. Militantit työväenpuolueet organisoivat työläiset yhtenäiseen toimintaan vaihtoehtojulkisuuden avulla. Joukkovoiman avulla kapitalistit pakotettiin myönnytyksiin ja demokraattisiin uudistuksiin. Vanhan työväenliikkeen saavutukset, kuten äänioikeus, peruskoulu ja kansanterveyslaki, olivat suuria uudistuksia.
Tämän päivän kansalaisyhteiskunta sosiaalisine verkostoineen on radikaalisti muuttunut. Työväenliikkeen saavutusten ansiosta yksilöllinen elämäntapa on mahdollistunut lähes koko yhteiskunnassa. Vaikka työväenluokka on olemassa, sen sisällä on suuri määrä erilaisia alakulttuureja ja vähemmistöjä. Internet ja some ovat vahvistaneet niitä, ja siksi alakulttuurien sosiaalinen koheesio voi olla voimakkaampi kuin luokkasidonnaisuus.
Ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu (1930–2002) kutsui ilmiötä distinktioksi, erottautumiseksi. Distinktio on ristiriitaista. Ihminen pyrkii pois esimerkiksi valtavirrasta, mutta pyrkii samalla kohti jotain ideaalia.
Tässä on sekä ongelma että mahdollisuus, jota vasemmistopuolueet eivät ole ratkaisseet. Luokkasidonnaisuuden on pelätty hukkuvan yksilöllisen elämäntavan aiheuttamaan sosiaaliseen pirstoutumiseen erilaisiksi vähemmistöiksi. Poliittinen ikään kuin piiloutuu, mutta väijyy taustalla, kunnes ryöpsähtää ajoittain esiin jopa aiempaa voimakkaammin. Nimittäin yhteiskunnalliset ristiriidat eivät ole kadonneet.
Työttömyys on järkyttävää verrattuna 1960–70-lukuun. Pääoma- ja palkkatulojen ero on kasvanut, ympäristön kestokyky lähestyy ja demokratiavaje niin EU:ssa kuin kansallisesti kasvaa. Tällöin tarvitaan valppautta ja kykyä vastata muuttuviin tilanteisiin poliittisin aloittein, joilla tavoitellaan talouden ja demokratian ideaalia. Se on mahdollista, jos puolueorganisaatio ja -julkisuus on joustava, keskusteleva ja ottaa huomioon kansalaismielipiteen.
David Cameronin puheen jälkeen olisi pitänyt vaatia kansanäänestystä EU-liittovaltiosta. Työllisyys on unohdettu, kun on hyväksytty Kreikkaa, Espanjaa ja Portugalia sortavia ”tukipaketteja” eli pankkitukiaisia. On suostuttu demokratian kaventamiseen EVM- ja talouskurisopimuksin. Ylhäältä päin tuotetuille näytelmille yritettiin saada legitimaatio julkisuudessa tiedottein (Annika Lapintie, KU 12.12.2012) tai salaamalla. Kömpelöä julkisuuden hallintaa.
Nykyaikaisen puolueen on oltava löyhempi kuin 1900-luvun alun lähes sotilaallisesti organisoitu työväenpuolue. Sen on hyväksyttävä sisällään vähemmistöjä, jotka keskustelevat koko ajan ja voivat saavuttaa enemmistöaseman. Näihin linjauksiin sitoudutaan, mutta keskustelu saa jatkua.
Jürgen Habermas kutsui tätä ideaaliseksi puhetilanteeksi, joskin on kysyttävä, miten se lopulta eroaa liberaalista sananvapauskäsityksestä. Habermas joutuikin kirjoittamaan Strukturwandeliin jälkikirjoituksen, jossa myönsi brittiliberaalit kovemmaksi palaksi kuin hän oletti 1960-luvulla.
Kansan Uutiset on viime vuosina kehittynyt hyvään suuntaan. Lehti on parempi kuin puolue. Keskusteleva ja kriittinen, ja antaa tilaa erilaisuudelle ja poikkeaville mielipiteille. Ne tulee nähdä voimavarana, ei häiriönä. Pahin virhe olisi poikkeavien mielipiteiden tukahduttaminen (Risto Kalliorinne, KU 10.2.). Silloin toimittaisiin täsmälleen siten kuin Lenin torjui mielipiteenvapauden bolsevikkipuolueessa vuonna 1902.
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori, toimittaja ja kunnanvaltuutettu Kangasalta.
uutiskirje 
