”Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisälliset asiansa. Uskonnonopetus on poistettava kouluista.” Näin todettiin vuonna 1903 Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen Forssan ohjelmassa.
Tämä Suomessa 110 vuotta sitten asetettu tavoite on 2000-luvulla ajankohtaisempi kuin koskaan. Ihmis- ja perusoikeuksien kehityksen valossa nämä tavoitteet näyttäytyvät yhä vahvemmin perustelluilta, suorastaan välttämättömiltä. Vasemmiston ei kannata hukata näitä eväitä.
Valtion tulee olla tunnustukseton, ei ateistinen eikä uskonnollinen.
Kirkon ja valtion erosta on puhuttu paljon, toki aiheesta, onhan kirkko yhä julkisoikeudellinen organisaatio, jolla on monia yhdenvertaisuutta rikkovia etuoikeuksia (esimerkiksi verotusoikeus, yhteisöveron jako-osuus, pakollinen uskonnon opetus, valtion palkkaamat papit armeijassa ja vankilassa ym.). Silti vähemmälle on jäänyt tavoitekärjen yksityisyysvaatimus.
Uskonnon yksityisasialuonne on saanut vahvistusta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) viimeaikaisissa ratkaisuissa, joihin myös apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen on viitannut päätöksessään (17.01.2012 Dnro OKV/1361/1/2009):
EIT:n tulkinnan mukaan yksilöllä oli oikeus olla tuomatta esiin omaa vakaumustaan niin, ettei hänen tarvinnut paljastaa uskoaan tai uskonnollisia vakaumuksiaan eikä käyttäytyä sellaisella tavalla, että siitä voitiin päätellä, oliko hänellä sellaisia vakaumuksia. Tämä koskee myös henkilöä, joka ei ole uskossa ja tähän vapauteen puututtiin, jos valtio sai aikaan tilanteen, jossa henkilö joutui suoraan tai välillisesti paljastamaan sen, että hän ei ollut uskossa (Grzelak-tapaus 15.6.2010).
Edellä sanottu koskee myös kouluja, vaikka apulaisoikeuskanslerin päätös liittyikin käräjäjumalanpalvelusten lopettamiseen. Myös kouluissa tulisi lopettaa koulun organisoima koulutyöhön liitetty kollektiivinen uskonnon harjoittaminen (koululaisjumalanpalvelukset ja uskonnolliset päivänavaukset), koska sellainen rikkoo oppilaiden ja perheiden yksityisyyden suojaa, joka kuuluu uskonnon ja omantunnon vapauteen. Samoin rikotaan ihmisten yhdenvertaista kohtelua uskonnosta tai vakaumuksesta riippumatta.
Julkiselle vallankäyttäjälle asettuu Euroopan ihmisoikeussopimuksen 9 artiklan mukaan neutraalisuuden ja puolueettomuuden vaatimus. Apulaisoikeuskansleri linjasi päätöksensä lopuksi: ”Julkisen vallan tulee perustuslain 22. pykälän mukaan turvata perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen, joihin kuuluvat muun muassa yhdenvertaisuus ja uskonnonvapaus. Tämä julkiselle vallalle kuuluva turvaamisvelvoite menee perinnesyiden edelle.” Koulu on julkista palvelua.
Uskonnonopetus peruskoulussa näyttää säilyvän vuodesta 2016 eteenpäin, vaikka sen tuntimäärää tuntijakopäätöksellä hivenen vähennettiinkin. Opetuksen tulisi lain ja asetuksen mukaan olla uskonnollisesti tunnustuksetonta. Silti koulujen toiminnassa on runsaasti uskonnon tunnustuksellista tuputusta, siis varsinaisen uskonnonopetuksen ulkopuolella.
Tällainen perinteen varjolla organisoitu kollektiivinen uskonnon harjoittaminen (koululaisjumalanpalvelukset, uskonnolliset päivänavaukset) tulisi saada loppumaan. Kysymys koulun yhteisten juhlien ohjelmasta on asia erikseen.
Tämän lisäksi uskonnonopetuksen vaihtoehtona oleva elämänkatsomustieto (et) tulisi eduskunnassa muuttaa kaikille vapaasti valittavaksi. Nythän valtiovalta on säätänyt kirkkoon kuuluville pakollisen uskonnonopetuksen – eli ”holhoavan pakkouskonnon”. Valinnan vapauden sallimista puoltaa kirkon julkaisema tutkimustulos, jonka mukaan vain 27 prosenttia ihmisistä sanoi uskovansa kristinuskon opettamaan Jumalaan (Haastettu kirkko, s. 44). Näin vain noin neljäsosan uskonoppi on saanut enemmistön lapset katsomukselliseksi pankkivangikseen kouluissa.
Valinnaisuuden myötä elämänkatsomustiedon monin paikoin syrjitty asema kouluissa paranisi. Nyt siitä esimerkiksi koulutulokkaiden perheille annettu informaatio on suppeaa ja jopa virheellistä (ks. www.et-opetus.fi).
Vasemmistoliitolla on ollut lyhyt ja ytimekäs kanta kirkon ja valtion erottamisen puolesta sekä uskonnon opetuksen korvaamisesta elämänkatsomustiedolla. Linjaa olisi hyvä edelleen vahvistaa ja konkretisoidakin puoluekokouksessa 2013.
Myös kunnissa voisimme tukea käytännössä yhtäältä et:n asemaa ja valittavuutta ja toisaalta koulupäivään ympätyn suoranaisen uskonnon harjoittamisen vähentämistä tai lopettamista. Jos uskonnollisia tilaisuuksia kuitenkin toistaiseksi joissain kouluissa järjestetään, niille tulisi olla selkeästi ilmoitettuna vaihtoehtona Opetushallituksen ohjeissa mainittua ”muuta toimintaa”.
2010-luvun SDP on asettanut työryhmän miettimään puolueen kantaa kirkon ja valtion suhteeseen. Suomessa uskonto on ollut, toisin kuin moni muu asia, varsin vahvasti ”sosialisoitu”, valtiollistettu ja kunnallistettu. Valtio ja kunta organisoivat uskonnon harjoittamista varsinkin lapsille. Kirkolla on perustuslakiin, kirkkolakiin ja muihin lakeihin nojautuva julkisoikeudellinen etuoikeusasema.
Kun SDP ja vasemmistoliitto eivät monissa muissakaan yhteiskunnallisissa asioissa kannata pakkokollektivismia, voisi myös kirkon toimintojen ”sosialisoinnista” luopua niin kouluissa kuin koko yhteiskunnassa. Suositeltavaa olisikin nostaa unohdettu Forssan ohjelma esille, jopa sellaisenaan, tai sanamuotoja muuttaen esimerkiksi näin:
”Uskonnon ja omantunnon vapauden nojalla uskonto on yksityisasia. Julkinen valta kohtelee uskontoja ja vakaumuksia yhdenvertaisesti; ev.lut. kirkon julkisoikeudellinen erityisasema puretaan ja kaikki uskonnolliset yhdyskunnat katsotaan yksityisiksi yhteisöiksi. Koulujen ja oppilaitosten toiminta on uskonnollisesti tunnustuksetonta; koulu ei järjestä uskonnon harjoittamista eikä uskonnonopetusta.”
Valtion tulee olla tunnustukseton, ei ateistinen eikä uskonnollinen. Yhdenvertaisuuden sekä uskonnon ja omantunnon vapauden kannalta ei ole oikein, että kunta tai valtio järjestää, organisoi yhden uskonnollisen yhdyskunnan uskonnonharjoittamista omissa toiminnoissaan. Julkisen vallan tulisi ”vain” taata uskonnon ja omantunnon vapaus yksilöille ja yhteisöille. Siihen liittyy ihmisen niin halutessa yksityisyyden suoja niin kuin EIT päätöksissään tähdentää.
Uskonnon ja omantunnon vapaus koskee EIT:n päätöksen mukaan myös ”ateisteja, agnostikkoja, skeptikkoja ja uskontojen suhteen välinpitämättömiä”. Kaikkia ihmisiä, olivatpa he katsomuksellisessa enemmistössä tai vähemmistössä, tulee kohdella yhdenvertaisesti uskonnosta, vakaumuksesta tai identiteetistä riippumatta.
Kirjoittaja on FM, Ihmisoikeusvaltuuskunnan jäsen ja Vapaa-ajattelijain liiton luottamustoiminen pääsihteeri.