Vuotuisjuhlien nimistä palmusunnuntai on ehdottomasti kaunein eikä edes latomaalari Juhani Palmu pysty sen arkaaista hohtoa himmentämään.
Joulu on samanlainen kielenvastainen vierassana kuin joule, pääsiäinen tuo mieleen päästäisen ja helluntai löysätapaisen hellun. Juhannusta sanotaan leikillisesti jussiksi, mikä kuulostaa yksinomaan kauhealta.
Palmusunnuntai osuu Suomessa aikaan, jolloin ainut kukkaan – tai nuppuun – puhjennut kasvi on koleissa normaalioloissa paju. Silkkisten kissojen kirjomasta pensaasta onkin tehty nokkelalla keikauksella palmu. Kun suomalainen palmustaa, hän kerää pajunoksia.
Virpovien noitien sekaperinnettä voi moittia keinotekoiseksi, mutta lapset noudattavat ikiaikaisten juhlakiertueiden malleja.
Eräissä Euroopan maissa palmut korvataan palmusunnuntaina oliivipuun, puksipuun tai marjakuusen oksilla, mutta ei muita puita sen takia palmuiksi kutsuta.
Karjalassa, luterilaisen ja ortodoksisen alueen rajalla, läntinen palmuperinne kohtasi itäisen virpomisperinteen, jossa pajunoksa oli virpa eikä palmu. Tuoreeksi, terveeksi ja tiineeksi virpominen levisi jo ennen sotia Kymijoelle asti, mutta jokaista mökkiä tapa ei tavoittanut.
Meillä kotona virpomisesta luettiin vain kirjoista, kunnes lapsenlapsi sen hyvinkääläisellä ala-asteella oppi ja umpikarjalaisille isovanhemmilleen opetti.
Pyhiä pajunoksia näin ensimmäisen kerran Novgorodissa, jonne keskikoululuokkamme teki pääsiäisenä 1968 retken. Valtaosa tytöistä oli kiinnostunut komsomol-pojista, mutta me kilteimmät ja lyhyimmät taapersimme miespuolisen luokanvalvojamme perässä kirkkoon.
Helluntailainen luokanvalvoja tiesi merkillisen hyvin neuvostokristittyjen kokoontumispaikat. Kertaakaan eksymättä hän löysi kaupungin pilkkopimeältä laidalta, kuraisten kujien takaa aukinaisen kirkon.
Juliaanisen ajanlaskun ansiosta Novgorodin seurakunta eli vasta palmusunnuntain aattoa, joten virpovitsat oli tuotu ikonostaasin eteen pappien siunattaviksi. Silmät pyöreinä katselimme pajunkissojen paljoutta ja tunsimme itsemme kovin ulkopuolisiksi. Yksi huivipäisistä naisista huomasi kuitenkin orpoutemme ja ojensi joka tytölle oman virpansa.
Pieni ele teki meistä venäläisten ylimpiä ystäviä ja vähitellen aloimme puhua myös ihmeestä, sillä kotiin tuomamme oksat kukoistivat ilman vettä. Lopulta jokin niksinurkka rikkoi lumouksen paljastamalla, että kuivillaan pajunkissat säilyvät vuosikaudet valkoisina ja kiinteinä.
Ortodoksinen virpoja hipaisee pajunoksalla lempeästi ja lämpimästi kummia tai kuomaa, mutta luterilaisessa Ruotsissa lapset piiskattiin risuilla sekä pääsiäisenä, laskiaisena että jouluna. Sadistinen tapa levisi Pohjanmaalle ja Uudellemaalle, ja jotkut suomalaiset muistavat yhä, kuinka joulupukki antoi heille lahjojen sijasta selkään.
Keski-Pohjanmaalla vietettiin erikoista Tuomaan päivän karnevaalia, jossa kammottaviin naamiaisasuihin pukeutuneet möröt, Risu-Tuomas, Piiska-Paavo ja Palla-Jaakko, kiersivät taloissa lapsia kurittamassa.
Tuomaan päivä osui yksiin talvipäivänseisauksen ja ammoisen vuoden alun kanssa, joten silloin irtisanottiin kontrahteja, maksettiin palkkoja ja tarjottiin sepille, pipeille ja papeille ensimmäisiä jouluryyppyjä.
Lasten pahoinpitely takasi mukamas joulurauhan, mutta todellisuudessa se oli irvokas viihdenumero, jolle känniset ukot vatsat kippurassa nauroivat.
Näihin kollektiivisiin perversioihin verrattuina meidän palmusunnuntain menomme ovat pelkästään herttaisia. Virpovien noitien sekaperinnettä voi moittia keinotekoiseksi, mutta lapset noudattavat ikiaikaisten juhlakiertueiden malleja. Jos vieraisiin taloihin tunkeudutaan lupaa kysymättä, oudot vaatteet kertovat pelin hengestä, leikistä ja pilailusta.
Juutalaista pääsiäistä (pesah) vastaa kristillinen pääsiäinen, kesän aloittavaa sadonkorjuujuhlaa (šavuot) helluntai ja lehtimajajuhlaa (sukkot) – tietyssä mielessä – palmusunnuntai.
Tooran määräyksestä lehtimajajuhla perustui neljään kasvilajiin, joita käytettiin huvimajojen rakennusaineina ja seremoniallisina huiskuina. Juhlijoilla oli oikeassa kädessä palmunlehvä, kolme myrtinoksaa ja kaksi pajunoksaa sekä vasemmassa sukaattisitruunasta taitettu oksa.
Nämä neljä kasvilajia, joihin siis pajukin kuului, olivat erityisen pyhiä, mutta näyttävin oli tietysti palmu. Kun juutalaisten odottama Messias ratsasti Jerusalemin pääsiäisjuhlille nöyrästi ja rauhanomaisesti aasilla (eikä sotaisasti hevosella), ihmiset heittivät tielle vaatteita ja palmunlehviä.
”Kuolo taikka voiton palmu!” Otto Manninen paljon myöhemmin huudahti, mutta Jerusalemilla oli tarjota molempia.
Vaatteet ja palmunlehvät korvasivat punaisen maton, jonka kreikkalaiset tunsivat jo puoli vuosituhatta aiemmin. Aiskhyloksen tragediassa ylipäällikkö Agamemnon palaa voittajana Troijan sodasta, mutta hän ei halua astella punaisella matolla, koska se ärsyttäisi aina niin kateellisia ja herkkähipiäisiä jumalia.
Lähi-idässä kasvavat taatelipalmut ja tropiikissa kookospalmut. Meksikon ja Kalifornian hopeanhohtoiset, jopa sinertävät braheanpalmut ovat saaneet nimensä tähtitieteilijä Tyko Brahelta.
Tanskalaisessa Skoonessa vuonna 1546 syntynyt Brahe ei Amerikassa koskaan käynyt, mutta palmujen ristijä ajatteli ehkä hänen hopeista tekonenäänsä tai sitten hopeisen kuun ja tähtien valaisemaa talvimaisemaa. Vai olisiko kyse ollut elohopeasta, jota Brahen prahalaiseen kirkkoon haudatusta tomumajasta yllättäen kaivettiin?
Perimätiedon mukaan Brahe kittasi hienoilla illallisilla valtavan määrän viiniä, mutta kun hän kehtasi lopulta pöydästä nousta, miesten vessaa ei löytynyt ja hänen rakkonsa halkesi.
Epäselvän kuolinsyyn takia Brahen hauta avattiin vuonna 1901 ja tukku hiuksia vietiin laboratorioon. Tutkimuksissa paljastui, että ruumiissa oli suuri määrä elohopeaa, jonka ainut lähde saattoi olla apulainen Johannes Kepler.
Myrkytettyään esimiehensä Kepler suhtautui tämän astronomisiin havaintoihin kuin omiinsa ja julkaisi valmiiksi kerätyn aineiston Keplerin lakeina.
Uudemman kerran hautaa pengottiin syksyllä 2010, mutta nyt tultiin siihen tulokseen, ettei elohopea Brahea tappanut eikä hänen tekonenänsäkään ollut hopeaa. Vessatarina taisi olla sittenkin totta ja Brahe sievistelevän seurapiirietiketin traaginen uhri.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
