Laila Haidari on yksi parhaista ystävistäni. Hän on poikkeuksellinen ihminen. Hän on kuin äiti kymmenille huumeiden käyttäjille, jotka ovat nuoria, teini-ikäisiä ja jopa lapsia. Huumeiden käytön taustalla ovat Afganistanin yhteiskunnan ongelmat: työttömyys, koulutuksen puute, perheiden ristiriidat ja köyhyys.
Vielä viisi vuotta sitten Laila asui Iranissa miehensä kanssa. Hän tuli käymään Kabulissa ja kun hän näki Pole Sokhtan sillan alla kyyristelevät huumeiden käyttäjät, hän päätti, että haluaa tehdä jotain heidän hyväkseen.
Laila muutti asumaan Kabuliin, ja siitä lähtien hän on auttanut monia huumeriippuvaisia ja antanut heille toivoa ja syyn jatkaa elämää. Hän perusti turvakodin huumeiden käyttäjille. ”Äidin leiri” majoittaa joka kuukausi suojiinsa 50 huumeriippuvaista, jotka haluavat eroon huumeista.
Laila jatkaa työtään kaikkein halveksituimpien ihmisten hyväksi.
Laila omistaa Kabulissa myös ravintolan, jonka nimi on Taj Begum. Sen hän perusti voidakseen rahoittaa huumeiden käyttäjille antamansa avun. Hän antaa heille ruokaa, maksaa lääkärille ja ylläpitää turvakotia.
Olemme olleet Lailan kanssa ystäviä kaikki nämä viisi vuotta. Joskus kun olen ikävystynyt tai ahdistunut, menen Lailan ravintolaan ja juttelen hänen kanssaan. Kun näen ja kuulen, millaisia ongelmia hän kohtaa joka päivä työssään ja kun näen, miten hän silti jaksaa hymyillä, saan itsekin voimaa ja syyn arvostaa omaa elämääni ja jaksan taas jatkaa omassa arjessani.
Rakastan Lailan työtä, sillä hän ei auta vain huumeiden käyttäjiä, vaan työnsä kautta hän auttaa koko yhteiskuntaa.
Jotkut menevät Lailan ravintolaan kuin mihin tahansa ravintolaan syömään ja seurustelemaan, ja kun he lähtevät sieltä, he eivät edelleenkään tiedä ravintolan tarinaa. Mutta kun minä käyn tässä ravintolassa, minulla on aivan erityinen tunne, sillä tämä paikka on minulle pyhä. Tiedän, että raha, jonka maksan tässä ravintolassa syömästäni ruuasta, käytetään huumeita käyttävän ihmisen hyväksi niin, että hän voisi parantua sairaudestaan.
Lailan työ ansaitsee ylistyksen – varsinkin koska hän on nainen Afganistanin kaltaisessa maassa: häntä on uhattu ja hänen kimppuunsa on hyökätty useita kertoja, mutta silti hän on jatkanut työtään kaikkein halveksituimpien ihmisten hyväksi.
Taj Begum on monella tapaa erityinen; sen omistaja on nainen ja saattaa olla, että se on ainoa naisen johtama ravintola Kabulissa. Ennen kaikkea Laila tunnetaan Kabulissa huumeiden käyttäjien äitinä; kaikki huumeriippuvaiset ihmiset, jotka ovat saaneet avun ”Äidin leirillä”, kutsuvat Lailaa äidikseen.
Kaiken lisäksi Lailan aviomies erosi hänestä hänen työnsä vuoksi. Miehen mukaan oli häpeällistä, että vaimo työskenteli ja eli huumeiden käyttäjien kanssa ja vieläpä omisti ravintolan. Nyt Lailalle ovat hänen suojattinsa kaikki kaikessa.
Usein näemme, miten ihmiset ohi kulkiessaan pitelevät nenäänsä ja katsovat alaspäin huumeiden käyttäjiä. Mutta Laila ei ajattele näin. Hän sanoo, että riippuvuus on sairaus ja huumeriippuvainen on potilas, jota tulisi auttaa pääsemään eroon sairaudestaan.
Afganistanin epävakaassa tilanteessa huumeriippuvaisten määrä on noussut, eikä hallituksella ole mitään suunnitelmaa tilanteen muuttamiseksi. Mutta Laila tekee koko ajan työtä muutoksen eteen.
Sanotaan, että kuluva vuosi on entistäkin epävarmempi ja epävakaampi, ja siksi useimmat ihmiset ovat huolissaan Afganistanin tulevaisuudesta. Laila on kuitenkin yhä toiveikas. Hän sanoo, että niin kauan kuin hän elää ja hengittää, hän tekee työtä eikä luovu paremman tulevaisuuden toivosta – sillä toivottomuus merkitsee voimattomuutta.
”Jos me kaikki olemme toivottomia emmekä enää toivo parempia aikoja, mikään ei muutu tämän maan tulevaisuudessa”, hän sanoo.
Laila suunnittelee myös avaavansa huumeriippuvaisille ihmisille sairaalan, jossa he saisivat oikeanlaista hoitoa. Nyt hän työskentelee tämän päämäärän hyväksi.
Käännös: Shakiba Adil ja Kirsi Mattila
Marzia Gholami on 24-vuotias afgaaninainen, joka työskenteli vielä kolme vuotta sitten toimittajana ja uutistenlukijana televisiossa. Sen jälkeen hän on mennyt naimisiin ja saanut lapsen. Hän toivoo voivansa palata töihin, mutta Afganistanissa naisen työssäkäynnille on monia esteitä.
uutiskirje 
