Stephen A. Marglin on outo lintu. Hän on taloustieteen professori, joka nettisanakirja Wikipedian mukaan on yrittänyt yhdistää marxilaisen tulokulman keynesiläisyyteen, kokonaiskysynnän säätelyä suosivaan talousoppiin. Palkan hänelle tästä maksaa Harvardin yliopisto. On maksanut jo vuodesta 1968.
Maaliskuussa Marglin kävi Suomessa esittelemässä uutta kirjaansa. Sen yläotsikko on Synkkä tiede, ja alaotsikko Kuinka ekonomistien tapa ajatella tuhoaa yhteisöllisyyden. Sitä on luonnehdittu hänen päätyökseen, joka kokoaa yhteen viimeisten 40 vuoden aikana kehiteltyjä ajatuksia.
Se on pitkä aika, mutta vain kymmenys siitä 400 vuodesta, jona markkinat ovat nykyiseen muotoonsa kehittyneet. Siinä ohessa on kehittynyt myös se taloustiede, jota ilman markkinat eivät olisi koskaan voineet nykyistä rooliaan saavuttaa.
Varsin selväksi tämä yhteys on käynyt viimeisten 200 vuoden aikana, Ranskan suuresta vallankumouksesta 1789 lähtien. Se teki valtiosta yhteiskunnan yleisen yhteyden, joka ei muita yhteisöllisyyden muotoja, paitsi perhettä, ole sittemmin hyvällä silmällä katsonut.
Kiitolliseksi yhteistyökumppanikseen valtio on saanut markkinat, jotka ovat antaneet ihmisten väliselle yhteydelle taloudellisen sisällön. Ensin valtion asettamien rajoitusten puitteissa, sitten autonomisena, itse itseään korjaavana järjestelmänä, joka asettaa ehdot myös ihmisten ja ihmisten muodostamien yhteisöjen toiminnalle.
Markkinoiden voittokulku on tosin ollut hieman töyssyinen. Yksi töyssy oli 1930-luvun alun suuri lama, jonka seurauksena vahva valtio – sekä hyvässä että pahassa – palasi talouden näyttämölle kokonaiskysynnän säätelyä painottavan keynesiläsyyden muodossa. Valtion rooli on taas ohentunut 1970-luvulta lähtien palatakseen taas vastuunkantajaksi nykyisen laman hoidossa.
Mutta pitkässä juoksussa, kuten ekonomisteilla on tapana sanoa, talous – niin kansallisesti kuin laajemminkin – on kasvanut kuin viivoittimella piirtäen. Kiitos markkinoiden, kiitos omaa etuaan maksimoivien yksilöiden, kiitos taloudellisen laskelmoinnin, kiitos valtiovallan ja kiitos rajattomien tarpeiden.
Mutta mikä on mitalin toinen puoli? Mitä on tapahtunut yhteisöille ja yhteisöllisyydelle? Mitä on ihmisten välisille sosiaalisille suhteille? Mitä meistä ihmisinä on tullut?
Aloitetaan markkinoista. Pohjois-Amerikan talousalue, NAFTA, on menestystarina, kun mittarina käytetään markettien tavaravalikoimaa Meksikon ja USA:n rajan molemmin puolin. Mutta NAFTA:n myötä molemmin puolin rajaa myös tuhoutui pienimuotoisesta tuotannosta eläviä yhteisöjä. Ensin menivät työpaikat ja kun korvaavaa tuotantoa ei tullut, sitten meni kaikki muu.
Erityisesti tämä pätee pienimuotoiseen viljelytoimintaan Meksikon puolella ja se ei ole sattuma. Meksikon hallituksen mielestä niin pitikin käydä, ja se itse asiassa oli yksi NAFTA.n ydinajatuksista: pakottaa meksikolainen talonpoika 2000-luvulle. Modernisaation keinot ovat monet, mutta ilman markkinoita potkiminen voisi karata käsistä.
Kun NAFTA:n vaikutuksia on sittemmin arvioitu, rajaseudun yhteisöjen tuhoamiselle ei ole laskettu mitään hintaa, koska talousteorian mukaan vapautuneille resursseille löytyy aina jokin uusi käyttö, joutilaaksi jääneelle työvoimalle uusia työpaikkoja ja ”pitkällä tähtäimellä” kaikki voivat aiempaa paremmin.
Mutta vaikka toivottua siirtymää tapahtuisikin, kokonaisten yhteisöjen tuhoutumisen rinnastaminen uusiin mahdollisiin työpaikkoihin joskus ja jossakin mitätöi näiden yhteisöjen alkuperäisen merkityksen. Ikään kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Tuhottujen yhteisöjen kollektiiviseksi sosiaaliseksi pääomaksi lasketaan nolla.
Oletuksen mukaan vain yksilön omalla pääomalla, aineellisella ja aineettomalla, on merkitystä. Järkevästi toimiva ihminen, homo economicus, pyrkiikin maksimoimaan vain omaa pääomaansa. Muiden pääomista viis, ellei sitten valtiovalta ole lainsäädännön kautta jotakin keskinäistä velvoitetta asettanut.
Näin yksilökeskeistä ihmisten elämä ei ole kuitenkaan aina ollut. Vielä siirtomaita valloitettaessa ja uusia yhteisöjä perustettaessa ääni kellossa oli toinen. Vielä nykyäänkin yksilökeskeisyydestä poikkeaminen koetaan hyveeksi poikkeuksellisissa olosuhteissa, kuten sodassa. Silloin ”kaveria ei jätetä”.
Muuten kyllä jätetään. Voimakas käänne tähän suuntaan alkoi taloustieteen isästä, Adam Smithistä, jonka pääteos Kansakuntien varallisuus ilmestyi 1776. Sen ja eräiden muiden tekijöiden myötä käsitys yhteisöllisyydestä kääntyi hyveestä paheeksi runsaassa sadassa vuodessa.
Syntyi käsitys laskelmoivasta ja atomistisesta ihmisestä, oman onnensa sepästä. Syntyi klassinen taloustiede, jossa huomion kohteena olivat omaa etuaan maksimoivat pienet taloudelliset yksiköt kuten ihmiset ja yritykset. Myöhemmin 1800-luvun lopulla näitä samoja laskelmoinnin periaatteita alettiin soveltaa koko kansantalouden kokonaiskysynnän ja -tarjonnan analyysissä. Syntyi uusklassinen taloustiede.
Klassisen (poliittisen) taloustieteen kritiikkinä syntyi myös marxilainen taloustiede, jonka Marglin niputtaa samaan luokkaan aikansa muiden modernisaatiota painottavien näkökulmien kanssa. Niille kaikille tunnusomaista oli kakkuviipaleen koon kasvattaminen markkinoiden tehostamisen kautta. Taka-alalle jäi kysymys kakun jakamisesta ja ihmisten välisistä sosiaalisista suhteista.
Niin soppa oli valmis. 1930-luvun vaihteessa se sitten kiehui yli tavalla, joka pakotti myöntämään, että markkinamekanismi voi johtaa suuren laman tapaisiin ”tilapäisiin” ongelmiin. Mutta pitkällä aikavälillä, ehdolla että kokonaiskysyntää järkevästi säädellään, lamat vaimentuvat taantumiksi. Syntyi uusklassinen synteesi.
Sen jälkeen taloudellisen toiminnan innovaatiot ovat olleet aika vähäisiä. Hyvinä aikoina taloustieteen päävirta on varsin suoraviivaista laskelmointia aivan klassisin oletuksin. Huonoina aikoina itsekkyydestä vähän tingitään, mutta vain tilapäisesti.
Esimerkkinä oman aikamme taloudellisesta laskelmoinnista Marglin esittää Lawrence Summersin, Maailmanpankin pääekonomistin, muistion 1990-luvulta. Siinä Summers suosittaa jätteiden dumppaamista kehitysmaihin, jos kustannukset siitä ovat pienemmät kuin kustannukset jätteiden jälleenkäsittelystä USA:ssa. Jos lähtökohdaksi otetaan taloudellinen laskelmointi klassisin oletuksin, niin Summersia ei voi moittia.
Mutta jos huomioon otetaan markkinoiden epätäydellisyys, kaupan osapuolten epätasa-arvo ja kaikki ulkoisvaikutukset, niin Summersia on helppo kritisoida. Marglinin mukaan kuitenkin suuri osa talouspäätöksistä tehdään Summersin edustaman logiikan puitteissa siksi, että oman edun maksimointi on taloustieteessä noussut likimain uskonnon asemaan.
Marglin haluasi hidastaa tahtia ja keskittyä kakun viipaleen koon sijasta jakokysymyksiin, niin aineellisesti kuin laajemminkin, vastavuoroisuutta nostaen. Mutta taloustieteen valtavirta ei tähän toiveeseen varmasti helpolla taivu, elleivät hyödyn maksimoinnin rajoitteet muuten sitä edellytä.
Maailmantalous on nyt syvässä lamassa, jota taloustieteen mukaan ei enää pitänyt tulla. Se on yksi tällainen rajoite. Toinen on ihmisen ja luonnon välisen suhteen muutos, esimerkkinä ilmaston lämpeneminen. Mutta yhteisöllisyydestä, siitä miten me toinen toisiamme täydennämme, taloustieteen valtavirta ei ole vieläkään kiinnostunut.
Itsekin ekonomistin koulutuksen saaneena ihmettelen kahta asiaa. Miksi tällaisia kirjoja on niin vähän? Toista yhtä laaja-alaista tarkastelua en muista koskaan lukeneeni. Miten voi olla mahdollista, että tällainen kirja on syntynyt Harwardissa, jota minä olen pitänyt kapitalismin kehtona?
Tätä kirjaa voin suositella kaikille niille, joiden mielestä talous kulkee kehityksen edellä. Se, että näin on ollut viimeiset 200 vuotta, ei tarkoita sitä, että näin pitäisi olla aina. Eikä se ainakaan tarkoita sitä, että taloustiede olisi sellainen neutraali, politiikasta vapaa tiede, jollaisena se yleensä esitetään.
Myös mitalin toinen puoli on syytä tuntea.
lehti 