EU:n vahvistuessa kansallispopulistiset, äärioikeistolaiset liikkeet radikalisoituvat. Suvaitsemattomuus, muukalaisviha ja rodullisten sekä kansallisuuksiin (nationalismi) liittyvien arvojen levitys kiihtyy netissä ja kasvaa kaduilla.
Toiseuden kokeminen on kautta historian ollut ongelmallista. Historiallisesti näissä nationalistisissa ja fasistisissa liikkeissä toistuu sama kasvualusta. Sosiaalilainsäädännön puutteet saavat köyhän nousemaan (eriväristä?) köyhää vastaan; hyökkäys ei kohdistu sosiaaliekonomiseen yläluokkaan kuten perinteinen työväenluokka tai poliittinen vasemmisto vastapoolinsa ilmaisi.
Nyt tämä huono-osaisten joukko tappelee keskenään populistisena äärioikeistona ja äärivasemmistona. Voittajia – taloudellisesti ja poliittisesti – ovat Euroopan ja maailman konservatiiviset puolueet.
Jo 1800-luvun jälkipuoliskolla Saksan rautakansleri Bismarck oivalsi sosiaalilainsäädännön rahvasta hillitsevän merkityksen kun tehtaat suurenivat ja työläisjoukot kasvoivat. Tuolloin vasemmisto radikalisoitui eri Euroopan maissa. Esimerkkinä Pariisin kommuuni 1870-luvun alussa, joka ehkä parhaiten kuvasi ajan henkeä ja sosialistisen internationaalin kansainvälistä luonnetta, köyhyyden yhteisiä arvoja.
Kuitenkin 1900-luvulle tultaessa nämä internationalistiset rauhan arvot romuttuivat molemmissa maailmansodissa. Kun Marx aikanaan totesi aikanaan, että köyhällä ei ole muuta menetettävää kuin kahleensa, niin 1900-luvun sodissa riimua oli löysätty (sosiaalilainsäädännön kehitys) sen verran, että työläinen saatiin kansallisia arvoja puolustamaan, unohtamaan vastapuolella seisovan internationalistisen toverinsa, jonka hän tiesi omaavan saman arvomaailman ihonväristä huolimatta.
Euroopan rauhanomaisesti yhdentyessä perinteisen vasemmiston, työväenliikkeen, palatessa internationaalisiin arvoihin, toinen ja todellinen köyhälistö, kansallisten arvojen puolesta taisteleva, populistinen äärioikeisto on vallannut Euroopan torit ja ykkössijan julkisuudessa. Tämä fasististen liikkeiden nousu omaa taloudellisen sukulaisuuden 1920–30 lukujen taitteessa radikalisoituneelle äärioikeistolle, joka poiki Euroopalle Mussolininsa, Hitlerinsä, Franconsa ja meillä Kosolansa.
Tämä nationalistinen liike ei heikennä – ei aiemmin eikä nyt – Euroopan konservatiivisia puolueita ja heidän arvojaan. Tämä köyhä uusoikeisto mieluumminkin jakaa rodullisesti ja taloudellisesti erottelevat arvot sekä nostaa etusijalle puolustukselliset arvot esimerkiksi sosiaalipolitiikkaan nähden kuten muukin eurooppalainen poliittinen oikeisto.
Euroopan perinteisen, väljähtyneen vasemmiston on vaikea saada passiivista kannattajajoukkoaan innostumaan kesäisenä sunnuntaina vaaliuurnille. Muutokset europarlamentissa tapahtuvat todennäköisimmin vasemmiston ja keskiryhmien siirtymänä tämän radikalisoituneen, populistisen äärioikeiston tukijoiksi, perinteisen oikeiston säilyttäessä asemansa.
Eurooppalaisessa katsannossa Kepu ja RKP sijoittuvat oikeammalle kuin Kokoomus. Kristillisdemokraattien ja perussuomalaisten allianssi hakee paikkaansa ilmeisesti äärioikeiston nationalistisessa löyhässä liittoumassa.
Sosialidemokraatit, vasemmistoliitto ja vihreät hakevat samoja yhteisiä, aatteellisia kytköksiä omissa EU-ryhmissään kuin 13.6. Kulttuuritalolla kokoontuva kansallinen Vapaus valita toisin -ryhmittymä. Omia polkujaan kulkevilla pienryhmillä ei näytä EU-politiikassa olevan sijaa.
Kansainvälisen kapitalismin, globalisaation kovan ytimen kasvaessa ay-liike on ristiriitaisessa tilanteessa omien protektionististen, nationalististen tavoitteiden nostaessa päätään. Eurooppalainen ay-liike on kiinnostuneempi kansallisista vaaleista kuin eurooppalaisesta keskustelusta ja päätöksenteosta, joka voisi rakentaa uutta internationalismia, keskinäistä suvaitsevaisuutta. Tästä ay-liikkeen suunnattomuudesta, äänestämättömyydestä kärsii ja kurjistuu koko eurooppalainen työväestö.
lehti 