Tänä kesänä eivät lehdet ole tarvinneet uutispulaansa lievittämään Ruokolahden leijonaa ja Lappeenrannan karhuemokin poikasineen ammuttiin päivässä ulos uutisotsikoista.
Nyt on kuukausikaupalla riittänyt jutun juurta puolueiden vaalirahasotkuista. Niiden taakse onkin ollut niin hallituksen kuin oppositionkin kannalta helppoa peittää keskustelut varsinaisista politiikan avainkysymyksistä: miten maamme selviytyy nykyisestä talouden lamakaudesta ja miten hoidetaan jatkossa vanhustenhuollon, terveydenhoidon ja lasten päivähoito-ongelmat, koulutuksen pullonkaulat, jatkuvasti paheneva työttömyys ja ennen muuta pätkätyöläisten aseman olennainen parantaminen ja monet muut ongelmat, ilmastonmuutoksiakaan unohtamatta.
Vaalirahakohinan eräs omituinen piirre on ollut, että samalla kun jauhetaan, kuka maksoi kenelle ja paljonko ja mitä lahjoittaja on saanut mahdollisesti vastineeksi rahoilleen, todistellaan, ettei vaalirahoituksessa sinänsä ole mitään laitonta. Rahaa saa vapaasti lahjoittaa ja vastaanottaa. Kyse onkin kaiketi enemmän yhtäältä luontaisesta uteliaisuudesta kuin myös määrätynlaisesta mustankipeydestä: ai tuo on saanut, mutta minä en, miksiköhän?
Vaalirahakysymys ei ole tietenkään mikään uusi jippo. Jokainen tietää, että vaalikampanjat syövät paljon rahaa. Nykyisin huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin. Lehtimainosten lisäksi on tullut välttämättömäksi näkyminen myös televisiossa. Siellä jokainen minuutti maksaa maltaita.
Ennen huomattavan osan vaalimateriaalin jaosta suorittivat talkoolaiset maksutta. Nykyisin ei mainosten jakajiksi löydy vapaaehtoisia. Jakelut on annettava maksullisten jakelufirmojen tai postin hoidettavaksi.
Ennen pidettiin selvänä, että talouselämä ja suuret firmat rahoittavat porvaripuolueita ja vasemmisto sai tukea vastaavasti ammattiyhdistysliikkeen varoista. Julkinen salaisuus oli myös ulkomainen tuki, jota tuli sekä lännestä että idästä yli puoluerajojen.
Nyt ollaan varpaisillaan, kaikki rahoittajat eivät välttämättä halua leimautua jonkin tietyn puoluesuuntauksen tukijaksi. Ja rahojen vastaanottajatkaan eivät aina halua välttämättä mainostaa kenen tuella ovat tulleet valituksi. Toisaalta muut puolueet ovat hiljaa mielessään kiitelleet, kun viime aikoina on lyöty kepua, ja miettineet, miten välttää julkinen kohu omien rahankeruumuotojen ympäriltä.
Aikoinaan säädettiin laki puoluetuesta. Sen eräänä tavoitteena oli turvata poliittisten puolueiden vaalityön julkinen rahoitus sillä tasolla, ettei hämäriin tulonlähteisiin tarvitsisi enää turvautua. Käytäntö osoitti kuitenkin, etteivät mitkään julkiset varat riitä jatkuvasti nousevien vaalikulujen peittämiseen. Niin ollaan jälleen alkuasetelmissa.
Oma lukunsa vaalirahoitustarpeen kasvuun on nykyinen henkilövaalijärjestelmämme. Luultavasti puoluekohtaisilla pitkillä listoilla voitaisiin supistaa henkilökohtaisia vaalikuluja demokratian silti kärsimättä. Tällainen puoluelistajärjestelmä selkiyttäisi myös vaalien ohjelmallisia rinnastuksia. Äänestäjä tietäisi, millaisen politiikan puolesta äänensä antaa.
Nythän ei edes vaalikoneitten avulla saa selvää, millaista politiikka eri ehdokkaat todellisuudessa ovat valmiita ajamaan.
uutiskirje 
