Valtion tulo- ja menoarviolla on hyvin suuret vaikutukset väestön ja toimintojen keskittämiseen isoihin yksiköihin. Ihmettelenkin, missä välissä ministerit ovat kerinneet budjettia tekemään.
Heidän aikansa kun on kulunut vaalirahoituksen jälkipyykkiin. Tietääkseni ministereilläkään ei ole vuorokaudessa kuin samat 24 tuntia, niin kuin minullakin. Kansa on antanut valtakirjan maamme hallituspuolueille tehdä mitä lystäävät, ja kyllä lystäävät.
Pidetäänkö koko Suomi asuttuna? Väheneekö haja-asutus? Nämä ovat lähitulevaisuuden isoja asioita ja näitä joutuu Suomen maalaiskunnissa ja jopa kaupungeissa pohtimaan viranhaltijat ja luottamushenkilöt. Miten käy niiden, jotka jäävät asuinsijoilleen eri syistä?
Poliittinen johto ei ole kai koskaan tiennyt, mihin heitä oikein viedään. Aavistan, että valtion virkamiestasolla ja ehkäpä alemmillakin tasoilla mietitään menettelytapoja asutuksen keskittämiseksi taajamiin. Myös pieniä taajamia väitetään olevan aivan liikaa. Monitasoisessa ajattelussa mukana on mm sosiaalinen, ekonominen sekä ekologinen ajattelu. Kuntaliitokset ovat käsittääkseni vasta alkua. Esimerkiksi koulujen sulkeminen on nyt huomattavasti helpompi toteuttaa kunnissa kuntaliitosten jälkeen.
En tiedä mikä on oikein, eikä tiedä varmaan moni muukaan. Sen kuitenkin tiedän, että yhteiskunnassamme tulisi aloittaa hyvissä ajoin keskustelu siitä, miten haluamme yhteiskuntaamme kehitettävän, mitä on pakko tehdä ja mikä olisi toivottavaa. Asia ei saa jäädä pelkästään virkamiesten pohdittavaksi.
Käsitykseni mukaan osalla virkamieskuntaa on sellainen käsitys, ettei koko Suomea voida pitää asuttuna niin, että ihmiset olisivat kaikissa asioissa tasa-arvoisia. Tavarakuljetusten, joukkoliikenteen, jätehuollon, jätevesien puhdistuksen, energia- ja terveydenhuollon ja koulutuksen ynnä muun suhteen edullisempaa olisi hyvin keskittynyt asutus.
Toinen näkökulma asiaan on se, onko keskittämisen myötä palvelut enää kohtuullisesti saatavissa?
Kaiken takana on kuitenkin pelkästään raha.
Kansalaisten tulisi ottaa tämä asia paljon vakavammin kuin YVA-menettely jonkun yksittäisen asian kohdalla. Uskon niin, että muutoksia yhteiskuntaan tehdään, ja jotain on myös pakko tehdä. Osa tekemisistä menee pieleen ja osa onnistuu. Kansalaisille tulisikin esittää faktat tilastamme, että he saisivat olla muovaamassa tulevaisuuttaan oikeaan suuntaan.
Se, että tästä yhtälöstä saataisiin jotenkin siedettävä kompromissi aikaan, edellyttää hyvin laajaa kansalaiskeskustelua. Kaikessa ei silti voida tehdä kompromisseja.
Tämä kaikki istuu hyvin huonosti suomalaiseen mentaliteettiin. ”Minä itse” ei mene enää kaupan jonkun ajan kuluttua kuin hyvin harvassa asiassa.
uutiskirje 
