Ruurik Holm suosittelee teollisuusmaille ilmastonmuutoksen torjumiseksi jatkuvan taantuman ylläpitoa. Hän hyväksyy (Viikkolehti 14.8.) kuitenkin elvytystoimet, kunhan ne suunnataan hiilenkäytön vähentämiseen.
Artikkelin kärki suuntautuu muodollisesti kokoomuksen ja vihreiden ”järkivihreyttä” vastaan. Olen lukevinani siitä myös yleisempää vastenmielisyyttä rationaalisuuden vaatimusta kohtaan politiikassa.
Holmin viehtymystä kestotaantumaan voisi pitää huolimattomana kärjistyksenä, ellei ajatus olisi ilmeinen osa punavihreää ideologiaa. Ajatellaan, että läntisten teollisuusmaiden tulisi luopua talouskasvusta, jotta kehitysmaille jäisi mahdollisuus elintason kohottamiseen hiilipäästöineen. Kehitystä arvioidaan vain suhteessa hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n ajamiin päästöleikkaussuosituksiin, ei esimerkiksi niihin resursseihin, joilla päästöleikkaukset ja teknologiaharppaus pitäisi rahoittaa.
Holmin mielestä suomalaisen vasemmiston tulisi ilmeisesti tukea maksimaalisia päästöleikkausvaatimuksia siitäkin huolimatta, että teollisuusmaiden ja kehitysmaiden johtajat eivät kokouksissaan näin tule tekemään. Tämä on pienen maan pienessä vasemmistolaispuolueessa sellaista järkeilyä, jolle perusteluja on melko mahdotonta löytää.
Holm jättää mainitsemasta sanan energiapolitiikka, vaikka fossiilisten hiilivetyjen käytön korvaaminen jollakin muulla on nimenomaan energiapoliittinen kysymys sosiaalisine, taloudellisine ja teknologisine ulottuvuuksineen. Maailman energiasta 80 prosenttia tuotetaan tällä hetkellä fossiilisella hiilellä, öljyllä tai maakaasulla. Hiilestä luopuminen tarkoittaa tuon energiamäärän korvaamista ”jollakin muulla”.
Eivät kokoomus tai vihreät toimi moitittavasti korostaessaan energiapolitiikassa hiiltä korvaavia energialähteitä. Päämäärä on öljyn vähentyessä rationaalinen ja pyrkimys omaleimaiseen energiapolitiikkaan puolueiden kannalta ymmärrettävä. Yleisen edun kannalta pääongelma on siinä, että puolue-edun määräämässä imagopolitiikassa pidemmän aikavälin kehitystavoitteiden määrällinen ja laadullinen määrittely syrjäytyy.
Rationaalisessa politiikassa tavoitteita tulisi toteuttaa taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti mahdollisilla keinoilla. Se edellyttää ongelman ytimeen osuvaa, ”adekvaattia” kysymyksenasettelua. Millainen Suomi tarvitsee miten paljon minkä lajin energiaa tulevina vuosikymmeninä? Miten näiden kysymysten vastaukseksi rakennettu energiapolitiikkaa on suhteutettava EU:n ja muun toimintaympäristön muutoksiin? Millaisia muutoksia kykenemme sosiaalisesti kustantamaan ja millä siirtymäajalla?
Näihin avainkysymyksiin vasemmistolla pitäisi olla yhteinen, rationaalisesti perusteltu ja reaalimaailmassa toteutettavissa oleva vaihtoehtonsa. On ilmeistä, että kokoomuksen ja vihreiden politiikassa ilmaston suojelutarpeella perusteltu vaatimus maksimaalisista päästöleikkauksista jää yhä enemmän taka-alalle realiteettien paineessa. Ennakoin myös päästökaupan saavan yhä enemmän epäilijöitä sen osoittautuessa tehottomaksi ja muodostuessa finanssikeinottelun pelikentäksi.
Globaali kasvun dynamiikka ja huimaavat elintasoerot johtavat ihmiset käyttämään yhä enemmän energiaa ja niitä energiatuotteita tai -palveluita, jotka ovat heidän saatavillaan. Keskiluokkaisen varakkaiden ”hyvien ihmisten” valistunut askeesi ei ole maapallon väestön enemmistölle vaihtoehto.
Toisaalta öljyvarojen väheneminen aiheuttaa objektiivisen tarpeen korvata fossiilisten hiilivetyjen käyttöä muilla menetelmillä. Pyrkimys hyväksytään laajalti myös pääomapiireissä, mutta siirtymä ottaa oman aikansa ja nielee valtavasti rahaa.
Kumpikaan näistä globaalin kehityksen reunaehdoista ei salli 80 prosentin päästöleikkauksia vuoteen 2050 mennessä. Tavoitteen saavuttamiselta puuttuvat taloudelliset, teknologiset ja poliittiset edellytykset. Kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n tavoiteasetteluun sisältyy siis lähtökohtaisesti valtaisa arviointivirhe.
Kokoomuksen ja vihreiden ajama talouskasvu on näille puolueille arvo, jossa ympäristönäkökohdat ovat enemmän tai vähemmän muun toiminnan alibi. Niiden politiikka tähtää luonnollisesti kapitalismin säilyttämiseen ja markkinatalouden kehittämiseen, asianmukaisilla ympäristömerkeillä somistettuna. Tässä suhteessa Ruurik Holm on oikeassa.
Mutta vasemmistolaisen työväenliikkeen tehtävä ei mielestäni ole elätellä illuusiota kasvukykyisen talouden tarpeettomuudesta, jopa kirouksenomaisesta vahingollisuudesta. Kasvulla on monet kasvot.
On ilmeistä, että aineellisella kasvulla on suhteellisia rajoituksia, mutta sitä tarvitaan edelleen lisääntyvän väestön kasvavien tarpeiden tyydyttämiseen. Myös energian käytön kasvu on väistämätöntä, kun köyhyydessä ja puutteessa elävä osa ihmiskuntaa pyrkii kohti parempaa elämää. Heidän ongelmansa ei ole liiallinen energian käyttö, vaan energian niukkuus.
Informaation tuotannolle ja käytölle ihmisten enemmistön etujen mukaisella tavalla ei ole mitään ylärajaa. Sen osoittavat esimerkiksi bio- ja geenitekniikan saavutukset. Luottamus ihmisen luovuuteen, mutta realismi tavoiteasettelussa ovat vasemmistopolitiikan keskeisiä periaatteita. Utopistinen ja liturginen ilmaston säätely ei ole tehtävistä tärkeimpiä.
uutiskirje 
